”Anteeksi että olin poissa, hävetti liikaa”

cat-1177419_960_720

[kuvassa ylhäältä päin kuvattu kerällä nukkuva ruskea kissa. Sen alla on vaalea, ryppyinen peitto]

Sisältövaroitus: kehoahdistuksen kuvaus (6. kappaleessa)

”En voinut tulla tunnille, koska mua ahdisti – en oikein tiedä mikä tai miksi.”
”En saanutkaan tätä projektia tehtyä, koska mun toiminnanohjaus on nyt ollut keskimääräistäkin heikompaa.”
”Jäin kotiin, koska en ole jaksanut pyykätä eikä mulla ollut puhtaita vaatteita.”

Kaikki ylläolevat ovat viestejä tai kuittauksia, joita en ole lähettänyt. Niiden sijaan olen ollut hiljaa, merkinnyt poissaolot luvattomaksi ilman erillisiä selvityksiä, jättänyt asiat levälleen ja tekemättä. Joissakin tapauksissa olen muutamaa viikkoa myöhemmin, olon kohennuttua kyennyt ottamaan ne puheeksi. Kaikissa en: olen käynyt useamman lukiokurssin vähintään kaksi tai kolme kertaa vain siksi, että yhteydenotto opettajaan on tuntunut liian kipeältä. Ennen luottamuksen syntymistä omista mielenterveyden ja toimintakyvyn ongelmista oli erityisen vaikea puhua. Nykyäänkään se ei ole helppoa, vaikka voinkin usein odottaa vastapuolelta ymmärtävää reaktiota. Lue loppuun

Kännykän näplääjän tunnustuksia

48acd

[kuvassa meemikuva, jossa musta koira istuu suu auki ja ihmisen käsi pitää sen korvalla valkoista lankapuhelimen luuria. Kuvassa lukee: Hello. Yes, this is dog.]

Somessa kiertää välillä kuvia, jossa hekotellaan sille kun ihmiset vaan tuijottaa luurejaan. Jotkut paheksuu sitä, että ihmiset ei ole läsnä, vaan näplää kännykkää. Se tulkitaan epäkohteliaaksi, läsnäolon puutteeksi. Läsnäolo ja jakamaton huomio = hyviä asioita. Lue loppuun

Vanhemmuudesta

16114012_1596210880406031_6412634493818554508_n

[kuvassa makaava leijonaemo ja sen poikanen, taustalla vihreää]

Sisältövaroitukset: väkivalta, aggressio/huutaminen, itsemurhan maininta

Ärtymys ja aggressiivisuus liittyy mun ahdistukseen. Mä oon kiree, nukun huonosti, syön huonosti ja sit kun tuntuu et oon jatkuvasti nurkkaan ajettuna ja seinät kaatuu päälle niin mä huudan ja raivoan niille jotka on mun ympärilläni. Oon kyllä tiennyt tän jo jonkun aikaa. Jossain vaiheessa pelkäsin että menetän kokonaan itsehillinnän ja kilahdan ihan kunnolla. Ymmärsin mennä ryhmäterapiaan joka kyllä autto tunnistamaan ongelmani ja näkemään et joo tääkin liittyy lapsuuteen mutta mitään käytännön keinoja en sieltä saanu tän hallintaan. Ja koska se oli ryhmäterapia se kesti sen muutaman kuukauden. Lue loppuun

Mikä kotitöidenjakamiskeskustelusta unohtuu?

muumi-ja-esi-isa

[kuvassa valkoisella taustalla kontillaan oleva muumipeikko. Se kurkistaa lipaston alle. Lipaston vieressä on sanko ja harja]

Kotitöiden jakaminen. Asia josta suurin osa feministeistä on yksimielisiä. Siihen tarvitaan tasa-arvoa, niin simppeliä se on. Kun aiheesta tulee uutisia tai juttuja, kaikki feministit nyökyttelevät: ”juu, arjen pyörittäminen puoliksi”, ”metatyöt [töiden jakaminen] on raskaita ja usein unohtuvat”. Kerrotaan niksejä kuinka taulukoida töiden jakamista ja vastuuta. Lue loppuun

Juoksu jatkuu

white_rabbit_by_kyoht

[kuvassa vaalea, vaaleaanruskeaan takkiin ja rusettiin pukeutunut piirroskani juoksee kovaa vauhtia taskunauris mukana roikkuen. Kanin ilme on ahdistunut. Kuvan tausta on vaaleanpunaista ja kullanväristä kuviontia.]

Muistatko peili-leikin? Sen, jossa ”peilin” selän takana pitää edetä mahdollisimman paljon ja kun tämä taas kääntyy katsomaan, täytyy olla aivan paikallaan tai häviää. Lue loppuun

Lainaus

Bipolaarisen äidin kokemuksia Ylen jutussa

”Talviaikaan tarvitsen 10-12 tuntia unta, kaikesta tulee nihkeätä. Herääminen takkuaa, tiskit ja kaikki muu arkinen toiminta on tervassa rämpimistä. Nukun enemmän kuin lapset ja tarvitsen päiväunia. Minulla on koko ajan sellainen olo, etten jaksa tehdä mitään.

Masennusjaksojen tultua jokatalvisiksi, minun piti opetella hyväksymään valmisruoat. Voi olla, että päivälliseksi on pelkästään makkaraa, ja se on ihan fine.

Kun masennukseni pahenee keskivaikeaksi tai vaikeaksi, hiusten harjaaminenkin onnistuu vain pakolla. Kaikkeen pitää pakottaa itsensä, kaupassakäyntiä myöten.

Ruoanlaitto voi tuntua aivan ylivoimaiselta, ja ohjailen perhettä sohvalta käsin.

Päiväkoti oli meidän turvasatamamme, kun lapset olivat pienempiä. Siellä tiedettiin koko ajan miten minä voin. Minua helpotti tietää, että siellä ulkoillaan ja lapset saavat lämpimän ruoan joka päivä. Välillä vein huutavan lapsen päivähoitoon ja itse itkin kahta kauheammin, paha olo oli niin valtava.”

Lue koko juttu täältä.