Voisiko terapeutti haastaa normeja?

Valokuva kukkivasta ohdakkeesta.

SV: transihmisten rakenteellinen syrjintä, transpoliklinikat

Psykoterapeutin etsiminen on vaikeaa, sen tietävät varmaan kaikki. Parinkymmenen sähköpostin lähettämisen jälkeen olen todennäköisesti vielä maratonin ensimetreillä. Minua on alkanut jo tässä vaiheessa mietityttää, vaadinko liikaa tulevalta terapeutiltani. Missä määrin saan olettaa hänen kunnioittavan ihmisoikeuksiani ja oikeutta määrittää omasta kehostani?

Lue loppuun

Tasa-arvo ei ole valmis

Kuvassa katuun liiduilla piirretty sateenkaarilippu.
Image by Jasmin Sessler from Pixabay

IDAHOT eli kansainvälinen homo-, bi- ja transfobian vastainen päivä oli 17.5. ja tänä vuonna teemana oli hiljaisuuden rikkominen. Osa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvista blogin kirjoittajista halusi rikkoa hiljaisuuden omista syrjintäkokemuksistaan ja jaamme niitä teille. Suuntaamme tämän tekstin etenkin niille, jotka uskovat tasa-arvon olevan jo valmis

Lue loppuun

Pakonomainen pelko

Kuvassa vihreä niitty, jonka keskellä on voikukka. Se ei ole keltainen, vaan täynnä valkoisia, untuvaisia siemeniään.
Image by PixelAnarchy from Pixabay

Sisältövaroitukset: kuolema, tartuntataudit, tahaton kuoleman aiheuttaminen tai tappaminen ja se pakkoajatuksena, pakkoajatukset, ahdistus, pakolaisuus (maininta), perheväkivalta (maininta), riistokapitalismi (maininta), paniikkikohtaus (maininta)

Vallitseva poikkeustilanne on nostanut minussa erään hieman nukuksissa olleen pakkoajatuksen muodon takaisin pintaan: Pelkään pakonomaisesti, että teollani tai tekemättömyydelläni aiheutan jonkun toisen kuoleman.

Tällä hetkellä minulla on lievää yskää ja muutamistakin askeleista hengästymistä, joten pysyttelen tietenkin kotona karanteenissa. Ystävät käyvät minulle kaupassa ja vietän aikani nukkuen, käsitöitä tehden ja netissä. Välillä jaksan täyttää tiskikoneen, tyhjentää sen tai siivota. Kaiken taustalla väijyy pelko, että minä tapan jonkun. Tahattomasti, mutta tekoni jälkeenpäin tiedostaen.

Itse asiassa olen varma, että olen jo tappanut tekemättömyydelläni. Uskon, että olisin voinut määrätietoisella aktivismilla ja oman tilani, rauhani ja mielenterveyteni uhraamalla pelastaa esimerkiksi jonkun paperittoman pakolaisen elämän. Kulutusvalintani ovat varmaankin tuottaneet jollekin jossain kaukana sellaiset olosuhteet, että hän on kuollut liialliseen rasitukseen tai nälkään tai luonnontuhojen seurauksena. Ja ehkä olisikin pitänyt puuttua siihen naapurin epäiltyyn perheväkivaltatilanteeseen. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Tämä tilanne kaikessa kaoottisuudessaan saa minut suunniltaan pelosta ja ahdistuksesta. Niin suunniltaan, etten itse edes huomannut sitä ensin. Minun on helppo toimia muiden hyväksi. Ohittaa itseni muiden hyväksi. Puhe siitä, että toimitaan riskiryhmien puolesta, on tärkeää ja tartuin siihen oitis – minä olen taas vaarallinen, saatan tappaa jonkun, mutta nyt on kerrottu myös miten estää se. Pysyttele kotona, älä ole lähikontaktissa ja jos on oireita, jää karanteeniin.
Olin melkein helpottunut, kun sain ensimmäiset oireet. Nyt on selkeä tapa toimia, tapa joka ei voi tartuttaa ketään. En voi tappaa ketään, kun toimin näin, en voi vahingossa kauppareissulla aivastaa väärin tai mennä liian lähelle jotakuta puistossa. Minä olen terveydenhuollon virallisesti määrittelemä uhka ja pysyn poissa muiden tieltä. (En tietenkään ajattele näin kenestäkään muusta.)

Luulen, että tämä ajattelutapa ei ole kestävä. Jo nyt huomaan jotain säröjä tässä muiden hyväksi toimimisessa ja itseni uhaksi, pahaksi ja saastuneeksi leimaamisessa. Sellaisen minäkuvan ylläpitäminen on aika raskasta. Ja entä sitten, kun oireeni loppuvat ja tulee aika lopettaa karanteeni? Kuinka uskallan taas palata edes pienissä määrin muiden ihmisten joukkoon?
Miten pystyn uskomaan itseäni ja havaintojani siitä, että en enää yski (tai jos yskin niin se johtuu vaikkapa väärään kurkkuun menneestä vedestä).
Että en enää hengästy (tai jos hengästyn, siihen on hyvä syy – ja mikä on tarpeeksi hyvä syy ja kuinka paljon siihen vaikuttaa se, jos vietän vaikka viikon pienen asuntoni sisällä).
Että olen terve (tai oireeni ovat psykosomaattisia, esimerkiksi paniikkikohtauksen tai ahdistuksen aiheuttamaa hengenahdistusta).
Miten luotan rikkinäiseen ja itseään jatkuvasti epäilevään mieleeni sen tulkitessa kehoni viestejä? Miten uskallan luottaa, kun kyseessä voi olla toisen ihmisen henki?

Kirjoitti: Ahti