Toisinaan kuulee toivottavan, että psykiatrisia palveluita toteutettaisiin suuremmalla inhimillisellä lämmöllä. Potilaat kohdattaisiin ihmisinä ja yksilöinä eikä tuijotettaisi liikaa diagnooseja, olisi aikaa kuunnella, hiljentää maailman mekkala mielenterveystoimiston ovien sisäpuolelta. Nämä ovat sinänsä hyviä tavoitteita. Nyt, kun olen pyörinyt hoitojärjestelmien ja diagnoosien ankeuspuistossa yli vuosikymmenen, rohkenen kuitenkin ehdottaa, että kun hoitojärjestelmien on kerran ilmeisen pakko perustua diagnoosikoodeihin, joihin nojaavien suositusten mukaisesti ihminen saa hoitoa, lääkkeitä tai eioota, niin kaikista tehokkainta olisi poistaa yhtälöstä juurikin se inhimillinen tekijä. Kuunneltuaan tarpeeksi monta kertaa samat väitteet siitä, miten diagnoosit ovat joka tapauksessa vain suuntaa-antavia eivätkä missään nimessä määritä sitä, millaiseksi hoitosuhde muotoutuu (ja sen jälkeen saatuaan kohtelua, joka perustuu nimenomaan johonkin yksittäiseen merkkijonoon paperilla), alkaa potilas pikku hiljaa hahmottamaan missä psy-alkuisten tieteenalojen todellinen mörkö piilee. Lue loppuun →
Mun kohdalla myytti toimeentulon sitoutumisesta työntekoon on romahtanut. Olen 31 tällä viikolla. Ja hyvä luoja kun olen tehnyt paljon töitä: lasken opiskelun töiksi ja opiskeluun kuuluvat harjoittelut. Opiskelu on työntekoa, missä ihminen yrittää oppia uutta ja itselläni kävi niin, että olin yhteensä 4 vuotta putkeen toimeentulotuen asiakkaana samalla kun opiskelin. Siitä on tutkimustakin, että taloudellinen ahdinko kaventaa mielen kapasiteettia oppia uutta. Joten ihan siitäkin näkökulmasta en ymmärrä, miksi helvetissä ylipäätään laitetaan ihmisiä opiskelemaan JA olemaan köyhiä samaan aikaan? Silleen, että meidän valtion turvaverkot eivät yksinkertaisesti riitä. Lue loppuun →
[kuvassa kaksi sivulta päin kuvattua naakkaa, jotka seisovat vierekkäin kivellä]
Sisältövaroitukset: lähisuhdeväkivalta (myös kuvailu), ruhjeiden kuvailu, veri, poliisin paska käytös, itsetuhoisuuden maininta, masennus, suhdeoletukset, perhe, ero parisuhteesta
Mikä feministiä hävettää? Samat asiat kuin muitakin ihmisiä, oli siihen syytä tai ei.
En ole julkisuuden hahmo enkä mielipidevaikuttaja, mutta niin kauan kun olen osannut ja jaksanut vääntää asioista, olen ollut lähipiirissäni ja sen liepeillä tunnettu feministisestä eetoksestani. Olen ollut se kiintiöfemakko, takuuvarma ilonpilaaja ja se, jolta kysytään, onko jokin sukupuolittunut termi korrekti ja jos ei niin mikä olisi parempi. ”Parisuhdemarkkinoilla” olen ollut voimakas ja pelottava ja hetero-oletusolemuksestani huolimatta ylpeästikin se ”vihainen lesbo”, koska en ole suostunut kuuntelemaan vieraiden setien länkytystä kesken ystävien kanssa vietetyn illan. Olen ollut se, joka jakaa somessa sukupuolittunutta väkivaltaa ja monia muita sortavia rakenteita koskevat kriittiset uutiset lähes poikkeuksetta. Olen ollut se, jolle ei vittuilla. Se, joka tietää rajansa ja tarvittaessa muidenkin, jolla on taskussa sadan kriisipuhelimen numero ja joka sanoo suoraan, jos jokin käytös ei ole ok. Lue loppuun →
Helsingin sanomien jutussa haastatellaan Helsingin yliopiston tutkijoita Mira Karjalaista ja Ilmari Kortelaista työelämään ujuttautuneesta mindfulnessista. Kun tuottavuusajattelu ja mindfulness kohtaavat, lopputuloksena ei olekaan yksilön kasvanut hyvinvointi. ”Henkisistä” harjoitteista tulee yksi kyvykkyyden todistelun muoto muiden joukossa. Lisäksi mindfulnessin tarjoaminen ratkaisuksi työntekijän huonoon vointiin vastuuttaa työntekijän tämän pahoinvoinnista, vaikka ongelmaolisi rakenteellinen.
Mielen keskittämiseen ja rauhoittamiseen tähtäävistä meditaatiotekniikoista, joista mindfulnesskin juontaa, ollaan ajauduttu jo varsin kauas siinä vaiheessa, kun mindfulnessin tarkoituksena pidetään yrityksen tai yksilön tuottavuuden ja tehokkuuden parantamista. Lisäksi mindfulness-ohjaajana saa toimia kuka tahansa, eikä harjoituksia ole millään tavalla standardoitu. Taitamaton ohjaaja saattaa aiheuttaa osalle ihmisistä ainakin jonkinnäköistä haittaa ja hankalaa oloa – radikaalit ovat aiemminkin kirjoittaneet siitä, ettei meditaatio sovi kaikille ja kaikkiin elämäntilanteisiin.
– Pussirotta
P.S. muuten radikaalit ovat sitä mieltä, ettei terveydenhuollonkaan pidä korvata lääkitystä, seurantaa ja keskusteluapua lähettämällä potilaita kotiin laskemaan hengenvetojaan kun seinät kaatuvat päälle.
[kuvassa kettu istuu metsässä vihreällä mättäällä]
Paitsi kiire myös kiirepuhe on vakiintunut osaksi työkulttuuriamme. Kiire on normi: on sosiaalisesti hyväksyttävämpää huokailla kollegoiden kanssa kiireistä työviikkoa kuin kiitellä leppoisaa tahtia ja velvollisuuksien sopivaa määrää. Puhe kiireestä yhdistää ja luo narratiivia tärkeästä – jopa korvaamattomasta – työntekijästä, joka kuin sankarinatekoinaan selättää työtehtäviä toisensa jälkeen oman jaksamisensa rajapinnoilla. Lue loppuun →
Tavoite on hieno, mutta keinot yksipuoliset. Onko yksinäisyydessä pohjimmiltaan kyse yksilön ”virhekäyttäytymisestä”? Vai siitä, että yhteisö sulkee ulkopuolelle normista poikkeavat? Ihmisten välinen vuorovaikutus on aina kaksisuuntaista ja toki yksinäisyyteen voi vaikuttaa myös itse. Tätä puolta kuitenkin korostetaan mediassa jatkuvasti, mikä luo helposti mielikuvaa yksinäisyydestä henkilökohtaisena patologiana. Unohdetaan, että enemmistön haitalliset ajatusmallit luovat yksinäisyyttä niille, jotka eivät täytä ns. ”normaaliuden” tiukkoja vaatimuksia.
Minä olen kärsinyt nukahtamisongelmista ja unettomuudesta lähes puolet elämästäni. Kuten kaikessa muussakin, on uniongelmissa joskus helpompia, joskus vaikeampia kausia. Joskus riittää, että jaksan odottaa unentuloa ahdistuksen riepottelemana aamuyön puolelle, jonka jälkeen nukun ongelmitta niin kauan, kuin nukkua voin. Joskus myöhäistä unentuloa seuraavat aamun mittaan tapahtuvat heräilyt, pahimpina aamuina nousen suosiolla ylös kuudelta, kun totean, että tässä vaiheessa nukahtaminen on jo myöhäistä.
