Se on ohi

valokuvassa hyeena makaa maassa silmät lähes kiinni, korvat pystyssä
Kuva minka2507 Pixabaystä

Sisältövaroitukset: transpoli, institutionaalinen transfobia, häpeä, sisäistetty syrjintä

”Yli kolmen vuoden urakka on ohi. Viimeiset oikein täytetyt paperit palautettuani sain takaisin allekirjoituksella varustetun virallisen dokumentin, josta poistin tunnistetiedot ja postasin heti kuvan someen. Olo on oudon tyhjä. Tulevaisuudessa…” 

Ai mistä valmistuin? En mistään. Kävin vikan käynnin transpolilla.


Ainakin omassa transpolijaksossani viimeinen käynti oli tosielämän kokeen seurantakäynti. Siinä siis tarkastettiin, että olin elänyt vuoden ajan ”vastakkaisen sukupuolen roolissa”. Ja koska lääkärin mukaan näin onnistuneesti olin tehnyt, sain virallisen paperin, jolla voin vahvistaa juridisen sukupuoleni maistraatissa. Tai no, yhden papereista. Toisen saan, kun käyn samanlaisen tapaamisen toisen kaupungin transpolilla, ja kolmannen postissa, kun gynekologi on perehtynyt tietoihini ja ehtii niiden perusteella todistaa minun olevan lisääntymiskyvytön.

Tällä hetkellä virallisilla papereilla ei ole minulle paljoakaan merkitystä. Merkitystä on selviämisellä. Haluan selvitä siitä traumasta, jonka kolmen vuoden muiden valtaan alistamisen jakso minulle on aiheuttanut. Tiedän, että tulen selviämään, koska minulla on nyt tulevaisuus sellaisessa kehossa, jossa voin selvitä. Sitä kehoa en olisi saanut altistamatta itseäni samalla tuolle traumaattiselle prosessille. Selviämisen toinen edellytys on minulle vertaistuki, josta olen kovin kiitollinen.

”Olo on oudon tyhjä.” Tyhjyyden alta puskee pintaan häpeä. Häpeän ennen kaikkea sitä, etten toiminut toisin tai ollut toisenlainen. En pukeutunut siistimmin, en kertonut totuutta, en valehdellut enempää. En nähnyt kaikkien kysymysten ja testien taakse. En ollut tarpeeksi mies tai tarpeeksi nainen, tarpeeksi muunsukupuolinen tai tarpeeksi sukupuoleton. En ollut tarpeeksi selkeä, enkä ollut niin epäselvä, että olisin hämmentänyt heidän rakennelmaansa ja systeemiään.

Puhuin liikaa ja liian vähän. Katson liikaa silmiin. Istuin väärin. En vastustanut tai kieltäytynyt vastaamasta. En näyttänyt tunteitani tai raivonnut, että tämä on ennenkuulumattoman törkeää ja kamalaa. Se kaikki muuttui minulle normaaliksi ja tavalliseksi. Puhuin samoilla sanoilla ja puhetavoilla heidän kanssaan.
Kyllä kaikki oli varmasti oma vikani.

Ja jos en olisi näin väsynyt, tuohon kohtaan tulisi raivo. Puolustamaan minua, minuuttani. Huutamaan, että minun kehoani hallittiin, minun aikaani hallittiin, minua manipuloitiin ja minuun käytettiin henkistä väkivaltaa. Juuri nyt en jaksa olla raivoissani. Mutta kyllä sen aika vielä tulee.

Kirjoitti: hermostunut hyeena

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s