Mielestämme teksti ei tarvitse sisältövaroituksia.

Ahti: Moi Annake! Mä haluaisin jutella siitä, mitä ajatellaan Ylen artikkelista “Hautaa ystäväsi – Me kuuntelemme kuolemaa ja surkeutta romantisoivia kappaleita ymmärtämättä, että ne voivat vahingoittaa meitä syvästi”. Mä luin sen ja mulle tuli tosi epämiellyttävä fiilis siitä. Liitin sen henkilökohtaisiin juttuihin, joista voin kertoa myöhemmin, mutta myös yleisemmässä keskustelussa olevaan tapaan halveksia pääasiassa nuorten ihmisten kulttuuria ja tunteidenkäsittelyn tapoja sekä iloisuuden ja onnellisuuden pakkoon. Koin kyllä myös, että siinä oli ihan turhaa sensaatiohakuisuutta ja tutkijoiden haastatteluvastauksista oli tehty liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. Mitä sä mietit siitä?

Annake: Mulla on aika samanlaisia fiiliksiä. Alkuun tuli sellanen olo, että ääähh, taas on löydetty nuoriin vetoava ilmiö, jota päästään kauhistelemaan. Toisaalta artikkelissa on nostettu esiin ihan mielenkiintoisiakin tutkimustuloksia: musiikilla on merkitystä ihmisille ja ehkä etenkin nuorille tunteiden käsittelyssä. Siihen samaistun itsekin. Musiikin kuuntelu oli mulle nuorena –  ja on edelleenkin – todella tärkeä tapa tunnistaa ja kokea tunteita, kun muuten saatoin pitää ne pitkälti sisälläni. 

Ahti: Joo, oon samaa mieltä, että musiikilla on merkitystä ihmisille tunteiden käsittelyssä. Ja kieltämättä hyvä, että artikkeli otti sen esille. Se on ehkä just mulle se, miksi koin sen niin henkilökohtaisena. Ikään kuin siinä sanottaisiin, että käsittelisin mun tunteita jotenkin väärin, jos kuuntelen tietynlaista musiikkia. Tai jopa, että mulla olisi vääriä tunteita.

Annake: Joo, todellakin! Itsellä mielenterveyttä on kuormittanut nimenomaan se, että olen pitänyt sisälläni enkä yksinkertaisesti ole suostunut tuntemaan “vääriä” (usein negatiivisia) tunteita. Sitä taustaa vasten on ehkä ihan tervettäkin, että voi kokea surua, vihaa tai vaikka epätoivoa jonkun biisin kautta ja tunnustaa itselleen, että tää puhuttelee, nyt tuntuu tältä. Jotenkin myös tuntuu, että tuossa jutussa toimittajalla on ennakko-oletus, että tietynlaisen musiikin kuuntelu voi vaikuttaa nimenomaan negatiivisesti psyykeen – ja itse asiassa sitä nimenomaisesti kysytäänkin tutkija Jonna Vuoskoskelta. Mielenkiintoista on, että positiiviset vaikutukset toimittajaa ei tunnu kiinnostavan.

Ahti: Mulla on hyvin samanlaisia kokemuksia, eniten just nuoruudesta, että en oo suostunut tuntemaan “vääriä” tunteita, eli niitä tunteita, joiden mulle on viestitty aiheuttavan muille haittaa – vihaa ja surua ja epätoivoa. Mulle oli todella merkittävää, että sain musiikin ja tekstien avulla kokea niitäkin tunteita. Mulle nää positiiviset vaikutukset ei liity vaan iloiseen tai pirteään musiikkiin, vaan myös surulliseen ja vihaiseen musiikkiin. Toki on välillä kiva kuunnella jotain pirteää, mutta eniten musiikilla on mulle merkitystä, kun oon vihainen. Mä en pysty ilmaisemaan tai oikein tuntemaankaan vihaa joidenkin tunnelukkojen ja traumojen takia. Siksi on hirveän tärkeää, että joku ilmaisee sitä mun puolesta siinä biisissä ja mä voin kokea sen, vaikka se onkin vähän etäännytettyä. Mitä sä näet positiivisina vaikutuksina musiikissa?

Annake: Ehdottomasti just sen, että sen kautta voi kokea kaikenlaisia tunteita, varsinkin niitä ns. negatiivisia tunteita, koska niitä harvemmin tuodaan esille arkipäiväisessä elämässä. Vaikka mieli saattaa musiikkia kuunnellessa olla aika maassa (saatan itkeäkin), niin silti voi olla samalla jotenkin helpottunut fiilis, ja jopa tuntua siltä, ettei tunteen kanssa ole yksin, kun biisin tekijäkin on sitä tainnut kokea. Jos taas on vihainen olo, vihaisen biisin mukana laulaminen (tai huutaminen) voi tuntua tosi puhdistavalta. Se on mulle ollut tärkeää, koska niiden vaikeidenkin tunteiden läpi on elettävä.
Mulla on myös tiettyjä lohtubiisejä, joiden kuuntelu tuntuu siltä kuin joku hellästi silittäisi päätä ja sanoisi, että itke vaan, kyllä se siitä. Lisäksi jotkut kappaleet on olleet melkeinpä mun elämänkatsomuksen rakennuspalikoita, koska niiden sanoissa on ilmaistu itselle tärkeitä arvoja. Ja tietty musiikilla on esteettinen arvonsa: kauniin, itseä miellyttävän musiikin kuuntelu saa parhaimmillaan elämän tuntumaan nautinnolliselta ja merkittävältä ihan vain, koska saa kokea jotain niin hienoa.

Ahti: Tosi hyvin jäsennelty! Toi kuvaa hirveen paljon munkin fiiliksiä. Just noiden asioiden takia tuntui kauheen pelkistävältä ja sensaatiohakuiselta pelkistää esimerkiksi surullisen musiikin kuuntelu siihen, että se aiheuttaa ihmisissä surua, niin kuin mä koen, että tossa artikkelissa tehtiin.
Mä lainaan yhden kohdan siitä artikkelista:
“Märehtimiseen liittyy ennakko-odotus, että surullinen musiikki parantaisi mielialaa silloin, kun on itse mieli maassa. Mutta jostakin syystä joillakin ihmisillä musiikki ei helpotakaan oloa, ja silti sen kuuntelua ei voi lopettaa. Synkistelyyn jää ikään kuin jumiin.”
Tossa siis puhutaan sellaisesta termistä kuin rumination tai ”märehtiminen” ja se myös mun mielestä selitetään tossa lainauksessa aika hyvin. Mutta mietin tota ennakko-odotusta, että surullinen musiikki parantaisi mielialaa. Mä en koe, että se olisi niin, vaan enemmänkin, että surullisen musiikin kanssa voi itse täydemmin kokea sen oman surullisuuden, eikä työntää sitä pois. Mitä mieltä sä oot tästä märehtimisasiasta?

Annake: Samoin ajattelen kuin sinäkin, että musiikin kanssa surua voi kokea, kun on sen aika. Ja sitten sen tilalle mahtuu muita tunteita, ja ehkä musiikinkin voi vaihtaa sitten iloisempaan. En juurikaan koe, että musiikki olisi mulla liittynyt ainakaan merkittävästi tuollaiseen “märehtimiseen”. Mun mielestä taas tuo artikkelin selitys rumination-termille antaa käsityksen, että se liittyisi vain musiikkiin. Se taas ei mun käsittääkseni pidä paikkaansa, vaan märehtimistä voi tapahtua ihan hyvin myös ilman musiikkia tai muuta taidemuotoa, joka pitäisi negatiivisia tunnetiloja yllä.
Käyn parhaillaan ryhmäterapiassa, jossa teemoina on välttely ja vatvominen (eli märehtiminen), ja siellä se määritellään niin, että kyseessä on itseään toistava, kaavamainen ajattelutyyli, jossa samat ajatukset pyörivät jumiutuneina ja urautuneina ajatuskehinä. Tyypillisiä ajatuksia on huolestuminen yhä uudelleen samoista asioista, negatiivisten muistojen palautuminen mieleen, syiden, ongelmien ja seurausten pohtiminen ja itsen arvostelu. Voihan se olla, että jollakulla märehtimiseen liittyy tietynlaisen musiikin kuuntelu, mutta ei se mun mielestä leimallisesti ole märehtimisen piirre. Mulla ainakin nuo negatiiviset ajatuskehät löytyy vallan mainiosti myös ilman musiikkia! 

Ahti: Toi on kyllä ihan totta, että negatiiviset ajatuskehät löytyy tosi helposti myös ilman musiikkia, jos on sellainen olotila tai taipumus. Mulle tää on myös henkilökohtaisesti sillee herkkä aihe, että mun musiikin kuuntelua ja kirjojen lukemista kommentoitiin ja yritettiin rajoittaa, kun mä olin nuori, koska olin masentunut. Mun vanhemmat olivat sitä mieltä, että mun masennus johtuu siitä, että kuuntelen tietynlaista musiikkia, vaikka mä koin ja koen edelleen, että saan musiikin ja kirjojen koettua ja ilmaistua mun tunteita, kuten äsken puhuttiinkin.
Luulen, että tuollaisessa ulkoisten syiden etsimisessä on suurilta osin kyse siitä, että ei vaan haluta kohdata sitä, että jollain voi olla paha olla. Tai ehkä vielä korostetusti sitä, että nuorella ihmisellä on paha olla, koska nuoruus halutaan nähdä elämänhaluisena aikana. Mä mietin, onko tuollaisessa nuorten pahan olon kauhistelussa kyse jopa siitä, että ei haluta kohdata niitä yhteiskunnallisia ja maailmanlaajuisia syitä, jotka on osa sitä, miksi nuoret voi pahoin. Mietin nyt esimerkiksi Suomen kontekstissa hyvinvointivaltion alasajoa, jatkuvia paineita koulutuksessa, nuorisotyöttömyyttä, syrjäyttämistä ja etenkin ilmastonmuutoksesta seuraavaa ahdistusta. Ei kysytä, miksi (nuorilla) ihmisillä on paha olo, vaan tuomitaan se, miten he käsittelevät sen.

Annake: Joo, ehdottomasti! Tuntuu kyllä hyvin tutulta – niin henkilökohtaisesti kuin yhteiskunnallisena tendenssinäkin – että pahan olon käsittelytavat tuomitaan voimakkaasti, mutta samalla ohitetaan sen syyt eikä osata olla empaattisesti läsnä.
Mulle tuli myös mieleen, että se, millaisena musiikin kokee tai millaisia tunteita se herättää, on hyvin henkilökohtainen asia. Ilmeisesti toimittajalle Billie Eilishin parin kappaleen sanoitukset ja musiikkivideot olivat järkyttävän synkkiä, mutta joku toinen voi nähdä niissä muita(kin) vivahteita. “Bury a friend” -biisin sanoituksista voisin sopivassa mielentilassa samaistua ainakin joihinkin kohtiin.
Siitä tulikin mieleen, että itsellä on monta tunteisiin vetoavaa suosikkibiisiä, joiden sanoituksissa samaistun vain tiettyihin kohtiin. Kaikkea ei kannata ottaa niin kirjaimellisesti, jos on huolissaan läheisen (nuoren) musiikkimieltymyksistä! Jos haluaa keskusteluyhteyttä luoda ja ylläpitää, voi vaikka kysyä, mitä jokin kappale merkitsee läheisellesi.

Ahti: Toi on kyl hyvä pointti, että asioita ei kannata ottaa kirjaimellisesti! Mun mielestä lapsillakin on taito tulkita taidetta tai ainakin ottaa siitä vain ne asiat, joilla on itselle sillä hetkellä käyttöä. Mä sanoisin nuorten motiiveja pohtiville vanhemmille myös, että jos nuori ei halua johonkin vastata, niin inttäminen harvoin auttaa keskusteluyhteyden luomisessa.
On ollu kiva keskustella sun kaa, Annake, kiitos!

Annake: Kiitos itsellesi!