Kaatunut puu

[kuvassa on suuri, kaatunut puu, jonka taustalla on metsää.]

Sisältövaroitukset: lasten s*ksuaalinen h*väksikäyttö, oireiden kuvailua, institutionaalinen väkivalta, v/iltely, veri, r/iskaus, vertaus seksityöhön.
:
:
:
:
:
:

Jos puu kaatuu metsässä, eikä kukaan ole sitä kuulemassa, puu on silti kaatunut.

Minun oli alun perin tarkoitus kirjoittaa ja julkaista tämä postaus täyttäessäni 31. Olin suunnitellut antavani itselleni syntymäpäivälahjaksi avoimuuden suhteessa omaan statukseeni selviytyjänä. Iltakävelyllä tajusin, että syntymäpäivä ei ole suinkaan ainoa merkkipaalu, jonka tulen tänä keväänä ohittamaan. Kolmen vuoden Kela-terapiani on tulossa päätökseen, saan ehkä sittenkin palautettua graduni ajoissa ja valmistuttua, ja vaikka minulla on Asperger- ja ADHD-diagnoosit vasta yksityisen terveydenhuollon kautta, niin lähete julkiselle on jo tehty. Elämisen prosessi tapahtuu merkkipäivien ulkopuolella ja niiden lomassa, ei niiden kautta. Tämä pätee niin hyviin kuin tuskallisiinkin kokemuksiin.

Minä olen joutunut lapsuudessani seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Kun aloitin terapiani 2016, en kyennyt puhumaan aiheesta juuri lainkaan. Se ei tuntunut täysin todelta, jos sitä ylipäätään muistinkaan. Lapsuudesta asti aihe on silti toistuvasti loikannut silmilleni omista päiväkirjamerkinnöistäni ja piirroksistani, ja olen aina tunnistanut, mihin se viittaa. Törmäsin siihen yhä uudestaan ja uudestaan eri asuihin puettuna viihteessä, jota kulutin. Kommentoin aihetta, sillä aihetta voi kommentoida turvallisesti.

Sen sijaan omia kokemuksiaan ei koskaan voi kommentoida turvallisesti, ja sen läksyn olen oppinut jo lapsuudessani. Vaikka perhettä pidettäisiin kuinka pyhänä yhteiskunnallisena yksikkönä, minulle se oli vain paikka, jossa opin elämään ikään kuin en olisi koskaan traumatisoitunut, ikään kuin en olisi neuropsykiatrisesti poikkeava, ikään kuin minulla olisi rajattomat mahdollisuudet toteuttaa omaa ihmeellistä itseäni, kunhan en vain olisi niin laiska ja paha. Kun vain jaksaisin vaivautua ja harjoitella ja keskittyä ja ja ja ja ja ja ja ja ja ja ja

Ja.

Lapsuudessani Nasse-setä oli se pahaenteinen, pilttejä vaaniva saalistaja, jonka kaikki tiesivät mutta jota kukaan ei todellakaan tunne. Nyt samaa pahuuden viittaa on soviteltu muun muassa maahanmuuttajien harteille. Kun mediassa kohkataan ”Oulun tapauksista”, ei viitata kaupungin tiheään vanhoillislestadiolaisyhteisöön, johon itsekin toisen polven ”maailmaanmuuttajana” kuulun. Uhreja halutaan yhtä aikaa suojella ja huoritella.
” www. mitasmenivat: // pitaisi_kertoa_heti_aikuisille ”.

Oman kokemukseni mukaan aikuisille kertominen ei kuitenkaan johda mihinkään, elleivät aikuiset ole valmiita tekemään asialle jotain. Useinkaan he eivät ole, eivät varsinkaan, jos tekijä on joku, jolla on arvovaltaa. Siksi uskonnolliset ja muutkin auktoriteetit, voimisteluvalmentajat, musiikinopettajat, ja perheiden kontekstissa isät ja veljet, ovat korostuneesti esillä hyväksikäyttöä mittaavissa tilastoissa. Myös naiset ovat tekijöitä; myös pojat ovat uhreja. Äidit voivat satuttaa tyttäriään. Nämä eivät ole uusia asioita, kuten ei ole myöskään väite, ettei lapsuudessa hyväksikäytön uhriksi joutuneilla ole mitään salattavaa.

Tämäkään ei kuitenkaan ole linjassa omien kokemusteni kanssa. Kesällä 2018 kerroin vihdoin psykiatrian poliklinikalla hyväksikäytöstä sen jälkeen, kun olin keskustellut tämän ”kauhean paljastuksen” valo- ja varjopuolista terapeuttini kanssa ja punninnut niiden vaikutusta hoitooni ja psykiatriseen imagooni. Mitään ei tapahtunut, joskin psykologi oli ihan empaattinen. Kuukautta myöhemmin hoitotapaamisessa psykiatri linjasi silti, että asia ei liity mitenkään hoitosuhteeseen polille. Tämäntyyppiset ongelmat hoidetaan terapiassa, ja ovi läiskäisi minua kankulle mennessäni, kun psykiatri korosti, että persoonallisuushäiriödiagnoosini on kaikesta huolimatta aiheellinen, sillä ”jos sinulla ei sitä olisi niin olisihan se jo poistettu sun tiedoistakin”.

En edelleenkään, tai koskaan, halua paskoa niiden päälle, joille on langetettu epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosi. Minulle se oli kirous, koska se hidasti neuropsykiatristen ongelmieni diagnostiikkaa ja hoitoa. Päästyäni aloittamaan stimulanttilääkityksen tammi-helmikuun vaihteessa on myös toimintakykyni parantunut niin, että gradun valmistuminen on jo tavoite eikä vain unelma. Epävakaan persoonallisuushäiriön oireet ovat usein ensivilkaisulla samantyyppisiä kuin PTSD:n, C-PTSD:n, OSDDN:n (ent. DDNOS-1:n) ja DID:n, jotka ovat kaikki traumaperäisiä. Näin ollen ne olisivat myös hoidettavissa keskusteluterapian ja käytännön tuen sekä harkitun ja tilannekohtaisen, muita oireita hillitsevän lääkehoidon avulla.

Traumaperäisiin psykiatrisiin häiriöihin keskittyvässä tutkimuksessa toistuu yhä uudestaan huomio, että epävakaalla persoonallisuushäiriöllä on vahva kytkös lapsuusajan kiintymyssuhteisiin, eikä sitä välttämättä kuuluisi ylipäätään luokitellakaan persoonallisuushäiriöihin. Sen sijaan on lähdetty saivartelemaan diagnostisten kategorioiden muutoksilla: ”Tunne-elämältä epävakaa persoonallisuus” ei kuulosta yhtä pahalta kuin ”Epävakaa persoonallisuushäiriö”, mutta stigmoja ne ovat aivan yhtä lailla.

Secaro, ergo sum: viiltelen, olen siis olemassa.

Yksittäinen oire voi johtaa persoonallisuushäiriödiagnoosiin. Toisaalta tammikuussa 2019 neurologini totesi, ettei hän ole tavannut juurikaan naispuolisia Asperger-potilaita, jotka eivät olisi viillelleet itseään. Hänen tarkoituksenaan oli validoida kärsimykseni, joka johtui väärästä diagnoosista. Vaikka arvostan hänen ammattitaitoaan, itsensä vahingoittaminen ei kuitenkaan ole koskaan diagnostiseen kategoriaan viittaava merkki, vaan äärimmäinen pahan olon ilmaus. Se ei myöskään rajoitu ihmiskuntaan: hevoset nielevät ahdistuksissaan ilmaa ja voivat kuolla ähkyyn, vangitut papukaijat nyppivät itseltään lentoon vaadittavat höyhenet ja sulat, delfiinit uivat täyttä vauhtia akvaarioidensa seinään ja kuolevat vammoihinsa. Kärsimys, buddhalaisittain dukkha, on kaikkialla ja monin eri kasvoin. Se ei silti ole normi, sillä normiin liittyy aina tavoiteltavuus.

Kun hakeuduin ensi kertaa psykiatrisen hoidon piiriin, en tiennyt, millaista tuhoa psykiatrinen koneisto minulle tekisi. Olin vain hämmentynyt teini, joka heräsi öisin siihen, että lakanat tarttuivat viiltelyhaavoistani vuotaneeseen ja kiinni kuivahtaneeseen vereen. Minua satuttaneet ihmiset olivat tuohon aikaan vielä kiinteä osa sosiaalisia verkostojani – miten olisin osannut kohdistaa raivoni niihin? Olin siis hiljaa. Minulla diagnosoitiin jos jonkinlaisia häiriöitä ja sain niihin eri lääkkeitä, muun muassa antipsykootteja. Niiden ansiosta en oikeastaan edes tiedä, mitä lukiossa mahdoin puuhata. Holtiton lääkitys on hyvinkin saattanut vaurioittaa aivojani, mutta vauriot paljastuvat vasta ikääntymisen myötä, eikä kukaan tule koskaan kantamaan vastuutaan niiden määräämisestä. Viiltelyä tai muuta itsetuhoisuutta ne eivät lopettaneet sen enempää kuin antidepressantit, antihistamiinit, Litium tai lamotrigiinikaan.

Muistan antipsykoottiajoilta vain paskuuden kulminaatiot, jollaisia olivat muun muassa sadistisen väkivaltainen parisuhde ja tuntemattoman tekemä r/iskaus. Kävin ylioppilaskirjoituksissa Auroran sairaalasta käsin ja valmistuin ylioppilaaksi ajallaan. Yhteiskunnan silmissä tilanteeni ei siis ollut kovin paha. Itselleni jäi noista ajoista käteen lähinnä se, että en koskaan tuomitse ihmistä, joka ei ole ilmoittanut kokemaansa raiskausta poliisille. Kokemus oli paitsi merkityksetön, myös uudelleentraumatisoiva.

Nyt tuntuu kummalliselta tarkastella itseäni ihmisenä, joka eli tuskaansa pystymättä sitä sanoittamaan. Koska oma hyväksikäyttöni on juurtunut jossakin mielessä osaksi koko olemustani, en kuitenkaan halua kehystää kokemuksiani parantumiskertomukseksi. Lapsuudenaikaista kaltoinkohtelua ja dissosiaatiohäiriöiden logiikkaa pyrkii tälläkin hetkellä sanoittamaan liuta eri toimijoita. Vaikka arvostan tavoitetta, en aina arvosta toteutusta. Keskittyminen ajatukseen, että trauma ratkeaa sitä jakamalla ja sanoittamalla on osa samaa normatiivista ajattelutapaa, jonka turvin minut vielä kesällä 2016 käännytettiin psykiatrisesta päivystyksestä: ”jos vain kokeilisit tuota radikaalin hyväksymisen metodia, että nämä asiat ovat tapahtuneet minulle, mutta ei niiden tarvitse minua enää vaivata”.

Totta kai lapsuudenaikaisen seksuaalisen hyväksikäytön kuuluukin vaivata minua. Mikään määrä mindfulnessia ei poista sitä tosiseikkaa, että lapsia hyväksikäytetään myös tätä kirjoitettaessa. Hyväksikäyttöön linkittyy liuta erilaisia sosiaalisia mekanismeja, jotka ohjaavat huomion hyväksikäyttäjistä ja sen mahdollistajista sen uhreihin. Niin kauan, kuin uhreilta vaaditaan puuttumista ja ratkaisuja omaan hyväksikäyttöönsä, tekijät saavat jatkaa toimintaansa.

Minua auttoivat rakastava kumppani ja turvallinen parisuhde, uusi sosiaalinen konteksti, taitava psykoterapeutti – ja sairaspäiväraha, jota huoraan yhteiskunnalta. Sekin on vastikkeellista: lääketieteellisen auktoriteetin on edelleen hyväksyttävä ja välitettävä eteenpäin väitteeni siitä, että olen kokenut elämässäni kovia ja kärsin ADHD:sta ja Aspergerista, jotka heikentävät kykyäni ansaita oma hoitoni itsenäisesti. On se silti tyhjää parempi.

Toisaalta koko maailma natisee liitoksistaan niiden ihmisten painosta, jotka eivät ole koskaan saaneet käytännön apua tai edes myötätuntoista todistajaa kärsimyksilleen. Vihatutkin julkiset hahmot saattavat hautoa sisällään lapsuudessa istutettua tuskaa, joka sitten purkautuu jyrkkinä moraalisina kannanottoina tai reviiritietoisuutena. Me ihmiset olemme eläimiä. Selviytyjän identiteetti ei ole marttyyrin viitta, joka kerää ihailua kuin kärpäsiä. Päin vastoin, oman paskapyykin julkinen tuulettelu on asia, johon on syytä ryhtyä vasta, kun oma toipuminen sen sallii. Siksi en painosta ketään puhumaan yhtään mistään. Sanat löytyvät kyllä, kun ympäristö tukee niiden kukoistusta.

Ei sekään haittaa, jos sanoja ei koskaan löydy. Jokainen nautinnollinen ja merkityksekäs hetki ihmiselämää on voitto itsessään. Haluan silti haastaa terveydenhuollon, psykiatrian, tutkimuksen ja opetuksen alalla toimivia lukijoita ennen kaikkea kuuntelemaan. Niinkin yksinkertainen lause kuin ”mä luulen, että mua on käytetty [lapsena] hyväksi”, voi vaatia sanojaltaan kaiken. Vielä useammin se piiloutuu rivien väliin, eikä se sieltä kaivamalla nouse, vaan kaivautuu vain syvemmälle.

Toisinaan avuntarjoajan silmiä verhoaa myös oman kärsimyksen eteen vedetty lyijyessu. Ymmärrän dilemman, sillä itse pystyin todella käsittelemään omia hyväksikäyttökokemuksiani vasta, kun jättäydyin pois töistäni lasten parissa. Terapian päästyä vauhtiin jätin työni peläten alitajuisesti, että olen jonkinlainen kätketty pedofiilipommi, joka vain odottaa räjähtämistään. Myöhemmin tajusin, että institutionaalisessa vammaisten hoidossa minua triggeröivät oikeastaan kaikki asiat lukuun ottamatta itse lapsia. Vetäytymispäätös oli silti oikea, sillä sen turvin sain muun muassa käydä terapian rauhassa loppuun. Minun ei myöskään tarvinnut pakottaa vakavasti autistisia hoidokkejani nielemään pillereitä, joita he eivät halunneet syödä, tai pukea heitä hankaaviin farkkuihin, mikä vähensi oleellisesti omaakin stressiäni. Piilikö patologiani siis siinä, että en kyennyt tekemään töitäni, vai siinä, että en sietänyt olosuhteita, joissa työtä oli tehtävä?

Minun puuni kaatui monta vuosikymmentä sitten, mutta se ei ole vain kuollutta materiaa.

Olemme kaikki osa sekä biologista että sosiaalista kiertokulkua. Emme voi kurottaa osaamme ulommas, mutta voimme pyrkiä rikkomaan niitä määrittelyjä, joita meihin ulkoa käsin kohdistetaan. Jos ne eivät pyri kaikkialle tunkeutuvan kärsimyksen rajoittamiseen, niin mitä hyötyä niistä on? Olen mieluummin paha, iljettävä, säälittävä ja laho kuin kasvan myrkyllisiä hedelmiä myrkkysiemenineen.

Ehkä maanläheinen asemani avaa hiljalleen myös näkymiä, joita en kuvitellut löytäväni silloin, kun vielä kurottelin kohti taivaankantta mädistä juuristani piittaamatta. Kasvan kaikensorttista kääpää, minussa vilisee lahottajia, tutustun vähäisempiin korsiin ja sammaleisiin.

Kirjoitti: Hippo

One thought on “Kaatunut puu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s