Kuka ottaisi kopin opiskelijasta?

47273229_2242592565775632_3884806904303583232_n

[Kuvassa on hylätty ostoskeskus, joka on kuvattu liukuportaiden kohdalta. Seisahtaneet liukuportaat johtavat alempaan kerrokseen. Sinne tänne on ripustettu yksinäisiä joulukoristeita. Kuvan taka-alalta tulvii ikkunoista kelmeää valoa. Kuvan keskiössä on yksinäinen, synkän näköinen karuselli.]

sisältövaroitukset: hoitohenkilökunnan asiaton käytös, toisessa kokemuksessa itsetuhoisuus (mainintana), syömishäiriö, painon kommentointi

Helsingin yliopiston ylioppilaskunta (HYY) on lanseerannut #kaikkihyvin-kampanjan, jonka tarkoituksena olisi saada ihmiset puhumaan mielenterveysongelmistaan omilla kasvoillaan – ja sitä kautta omalla vastuullaan. Kampanjassa kehotetaan myös ottamaan yhteyttä YTHSään avun saamiseksi. Radikaalit-kollektiivi kritisoi kampanjaa, sillä todellisuudessa YTHSn mielenterveyspuolen hoitolinjauksissa on paljonkin toivomisen varaa.

Yksilön rohkeus ja reippaus on täysin yhdentekevää, jos hoitava taho ei tartu ns. ”keskiluokkaista, keskivaikeaa masennusta” vakavampiin mielenterveyden ongelmiin paksullakaan hanskalla.

Julkaisemme kahden opiskelijan kokemuksia polvet ruvelle vetävistä hoitopoluista.

Edit: Aiemmin tekstissä luki virheellisesti, että kampanja olisi YTHSn oma. Tekstiä korjattu 7.12.2018.

”Kaikki tuntevat käsihygienian merkityksen hoitotyössä. Oman kokemukseni perusteella käsien pesu on YTHS:n psykiatrian kulmakivi – nimittäin käsien pesu potilaan hoidosta.

Olen asioinut YTHS:n mielenterveyspuolella kahdesti. Ensimmäisenä opiskeluvuotenani olin vähällä romahtaa. Sain ajan lääkärille, joka kuunteli traumaoksennukseni ja ilmoitti, että lähestyvän kesätauon takia hän tekee minulle lähetteen X:n psykiatrian polille. Ei se reissu aivan turha ollut, sillä sain aikanaan polilta lausunnon Kela-terapiaa varten.

Polin hoitosuhteessa ilmeni ongelmia, joista keskeisin oli hoitohenkilöstön tiuha vaihtuvuus. On uuvuttavaa selittää samat tuskalliset asiat psykologeille ja psykiatreille kerrasta toiseen, kun lopulta sillä ei ollut mitään vaikutusta hoitoon tai diagnostiikkaan, vaan hoitohenkilöstö uskoi aina mieluummin vanhoja lääkärinlausuntoja. Koen, että viimeisimmän psykiatrin kanssa välit olivat suorastaan tulehtuneet.

Annoin, pöhkö kun olin, hänen kirjata minut ulos, vaikka diagnostiikkani oli vielä aivan kesken. Minulle luvattiin, että hoitoon pääsee taas kyllä jos tarvetta on. Se oli emävale.

Onnekseni minulla on vielä opiskeluoikeutta jäljellä ja HY:n jäsenmaksut ajan tasalla. Soitin alkusyksystä YTHS:lle ja kysyin, mitä diagnooseilleni voitaisiin tehdä. Sain puhelinajan psykiatrian ylilääkärille. Hän sätti minut puhelimessa ja kysyi, miten minä kuvittelen että heillä olisi resursseja lähteä hoitamaan asioitani, kun keskusteluapua on tarjolla maksimissaan kuusi käyntiä, ja ohjeisti minut hakemaan terveyskeskuksesta uuden lähetteen polille – käytännössä siis aloittamaan nollasta..

Tein sen, mutta jälkikäteen olen miettinyt, miksei lähetettä olisi voinut laatia joku YTHS:n lääkäri tai psykiatri. Jonot ovat ihan yhtä pitkät terveyskeskuksessakin.

Kela-terapiani on lähestymässä loppuaan, ja minulla olisi vielä teoreettinen mahdollisuus hakea Valo-rahastosta tukea muutamaan ylimääräiseen käyntiin. Minua kuitenkin pelottaa, että hanke kaatuu siihen, ettei minulla ole hoitosuhdetta YTHS:n, kuten rahaston tuki edellyttää. Ehkäpä kolmas kerta toden sanoo, ja tällä kertaa asiointi YTHS:n kanssa onnistuu, mutta ei niin välttämättä käy.

Kuka minua uskoo ja kuuntelee, jos vetoan siihen, että olen yrittänyt parhaani? Valuvatko yritykseni parantua taas viemäriin lekurin käsienpesuveden mukana vain siitä syystä, että minä kehtaan sairastaa jotakin muuta kuin masennusta?”

– Purgatorium

”PS: Puhelu Valo-rahoista on nyt puheltu. Kävi kuin kävikin niin, että rahat on jo jaettu ensi vuodelle. Toivon, että niistä on saajilleen apua.
Tuntui silti tuskalliselta kuunnella YTHS:n psyk. puolen ylilääkärin neuvoja siitä, miten minä ongelmineni kuulun erikoissairaanhoitoon, kun erikoissairaanhoidon mielestä kuulun terveyskeskuksen asiakkaaksi. Terveyskeskuksessa minulle yritetään keksiä hoitopolkuja ystävällisen tk-lääkärin avulla, mutta lopulta kukaan ei oikeasti ota hoidostani koppia.”

 

”Omat kokemukseni YTHS:n palveluista eivät ole kovin ruusuisia.

Olisin kaivannut tukea ja hoitoa mielenterveyteni kanssa jo heti opiskelujeni alussa, mutta sinnittelin pitkään ja yritin pärjätä itsekseni. Hoitoon hakeutuminen ahdisti, sillä minua oli lapsena peloteltu sillä, että kaikki hullut lukitaan mielisairaalaan, josta ei pääse ikinä pois.

Kun vihdoin uskaltauduin hakemaan apua YTHS:ltä opiskelujeni puolivälissä olinkin jo sitten täysin romahtamispisteessä ja minulla oli mm. akuuttia itsetuhoisuutta. Avun hakeminen ja sen myöntäminen, että en pärjännytkään enää yksin vaan tarvitsin apua oli minulle iso askel. Siksi järkytykseni olikin suuri, kun soittaessani YTHS:lle minulle kerrottiin, että jonoa on yli puoli vuotta ja että seuraavia akuuttiaikoja on tarjolla vasta kesäloman jälkeen syksyllä. “Kyllähän sä varmasti kesän yli pärjäät, katsotaan sitten lokakuussa uudestaan”.

“Ei kai tässä muukaan auta”, oli ainoa mitä sain sanotuksi. Hävetti, että olin edes kehdannut soittaa ja pyytää apua. Minun ongelmani eivät selvästikään olleet tarpeeksi vakavia, jos kerran paras mitä YTHS:llä oli tarjota oli aikaa vasta puolen vuoden päähän. En kehdannut sanoa, että en ollut varma jaksaisinko kesän yli. Tuntui, että olin vain vaivaksi.

Kun sitten vihdoin pääsin YTHS:n “avun piiriin”, huomasin nopeasti että se tarkoitti ainakin minun kohdallani lähinnä jatkuvaa jonottamista ja ongelmieni vähättelyä. Niin kauan, kun opintoni ainakin näennäisesti edistyivät ja opintopisteitä kertyi, YTHS:ää tai sen henkilökuntaa ei tuntunut kiinnostavan lainkaan tarjota tukea tai apua ongelmiini. En ymmärrä miten alan ammattilaiset eivät muka nähneet, millä hinnalla tuohon aikaan ylläpidin “toimintakykyäni” ja “normaalin opiskelijan” kulissia. Todellisuudessa olin koko ajan lähellä hajoamispistettä ja paineet kulissien ylläpitämisestä kasvoivat jatkuvasti. Sain kerta toisensa jälkeen masennustestistä äärimmäisen korkeita pisteitä, mutta siitä huolimatta pyyntöni päästä terapiaan tai saada hoitoa masennukseeni eivät johtaneet mihinkään, sillä “opintoni edistyivät aikataulussa”. Käyntikertojen välillä joutui odottamaan aina useita kuukausia, vaikka tilanteeni olisi ollut kuinka akuutti.

Vasta sitten, kun sain täydellisen burn outin, kurssit eivät enää menneetkään läpi eikä opintopisteitä kertynyt, alkoi YTHS:ää kiinnostaa minun auttamiseni. Ensin olin toiveikas, ehkä vihdoin joku kuuntelisi ja saisin apua mm. traumoihini. Pian kuitenkin tajusin, että YTHS:ää ei vieläkään kiinnostanut se, millaista apua ja tukea minä todella tarvitsisin: ainoa mikä YTHS:ää kiinnosti, oli se kuinka minut saataisiin mahdollisimman pian takaisin jatkamaan opintoja ja valmistumaan. Ja heidän mielestään ainoa apu siihen olisi lääkitys.

Muistan ikuisesti sen, kuinka YTHS:n psykologi ja psykiatri yhdessä yrittivät kiristää minua aloittamaan masennuslääkityksen sen varjolla, että en saa YTHS:ltä enää mitään hoitoa, jos en aloita ensin lääkitystä. He väittivät minulle, että terapiaa ei voisi saada mistään ilman lääkitystä, ei edes Kelan kautta. Kun yritin kertoa heille, että haluaisin mieluummin pelkkää terapiaa koska mielestäni ongelmanani ovat enemmän traumani ja niiden aiheuttama ahdistus kuin masennukseni oireet, he leimasivat minut “vastahakoiseksi”. Välillä YTHS:ltä sanottiin, että terapia ei sopisi minulle kuitenkaan koska minulla “ei ole tarpeeksi ongelmia”, välillä ongelmani olivat kuulemma “liian isot että niitä voitaisiin käsitellä pelkällä terapialla”. Koin jatkuvan lääkityksen tuputtamisen ja sillä painostamisen hyvin ahdistavaksi.

Kun ilmaisin turhautumistani vuosikausia jatkuneeseen jonoissa pyörimiseen, kuukausien odottamiseen käyntien välillä, lääkityksen tuputtamiseen ja terapian kieltämiseen, minut yritettiin leimata “vihamieliseksi” ja “aggressiiviseksi”. Kun ilmaisin halukkuuteni hakeutua hoitoon julkiselle puolelle ja yritin pyytää YTHS:ltä lähetettä, asian kanssa viivyteltiin yli puoli vuotta, kunnes tajusin kysyä mikä lähetteen tilanne oli. Kävi ilmi, että psykologini oli “unohtanut” laittaa sen eteenpäin.

Pääsin onneksi kuitenkin lopulta pois YTHS:n “avun piiristä” ja hoitoon julkiselle puolelle, jossa minun tarpeeni otettiin heti huomattavasti paremmin huomioon. YTHS:n henkilökunta yritti vielä parhaansa mukaan leimata minut tekemässään lähetteessä “hoitoa kohtaan vastahakoiseksi” ja “vihamieliseksi”, mutta onneksi julkisella puolella suurin osa hoitohenkilökunnasta ei uskonut tätä vaan otti minut vastaan sellaisena kuin todella olen ja tajusi millaista apua tarvitsin. He olivat järkyttyneitä siitä, kuinka pitkään minua oli pyöritetty jonoissa YTHS:llä ilman kunnollista hoitoa, ja vakuuttivat että terapiaa on kyllä mahdollista saada myös ilman lääkitystä, ja että kukaan ei minua siihen voi eikä halua pakottaa jos en lääkitystä halua tai koe tarpeelliseksi.

Minun kokemukseni YTHS:n “hoidosta” on siis erittäin huono. Ensin hoitoa ei saa vaikka kuinka sitä tarvitsisi, sillä jonot ovat tappavan pitkät. Sitten kun pääset “hoitoon”, alkaa lääkkeiden tuputus eikä ketään tunnu oikeasti kiinnostavan ihmisen kokonaisvaltainen ja pitkän tähtäimen hyvinvointi, vaan se, miten opiskelijan saisi valmistumaan mahdollisimman nopeasti. Jos yrität pitää kiinni oikeuksistasi ja saada itsellesi aktiivisesti parempaa tai nopeampaa hoitoa, sinut leimataan “aggressiiviseksi” – ja jos et suostu lääkitykseen, sinut leimataan “vastahakoiseksi”.

Varmasti monilla on hyviäkin kokemuksia YTHS:n hoidosta, mutta tuntuu ettei kukaan koskaan uskalla puhua niistä huonoista kokemuksista. En taatusti ole ainoa, joka on kokenut YTHS:n palvelut riittämättömiksi tai jopa haitallisiksi – olen kuullut vastaavia kamalia kokemuksia monilta tuttaviltani. Yksi kamalimpia kokemuksiani oli se, kun yritin ensimmäistä kertaa uskaltaa hakea apua syömishäiriööni. YTHS:n terveydenhoitaja punnitsi minut, totesi etten “näytä syömishäiriöiseltä” ja sanoi minulle vain että ”onhan sulla vähän varaa laihduttaakin, liity vaikka Kiloklubiin jos et ole tyytyväinen vartaloosi”. On sanomattakin selvää, että kyseinen käynti ei auttanut minua millään lailla syömishäiriöni kanssa – päin vastoin. Tunsin itseni entistäkin kamalammaksi ja syömishäiriöni vain yltyi. Olinhan nyt ihan “todistetusti” liian lihava, sellainen jonka pitäisi vahtia syömisiään entistäkin tarkemmin.

On mielestäni irvokasta kannustaa opiskelijoita tulemaan rohkeammin kaapista mielenterveysongelmien suhteen ja hakemaan apua, kun YTHS ei ole kyennyt aikaisemminkaan tarjoamaan riittävästi apua tarpeeksi nopeasti sitä tarvitseville. Ottaen huomioon sen, että hallituksen leikkausten vuoksi kaikesta joudutaan säästämään jatkuvasti myös opiskelijaterveydenhuollossa, olen erittäin skeptinen siitä, että YTHS kykenisi nykyäänkään tarjoamaan yksilöllistä, oikeanlaista apua kaikille sitä tarvitseville. Lääkityksen tuputtaminen voi olla halpa ratkaisu, mutta ei välttämättä kaikille se oikea.

On helppo kannustaa opiskelijoita “uskaltamaan hakea apua”, mutta silloin sitä apua pitäisi varmasti myös olla saatavilla. Pelkkä avun hakeminen ei vielä riitä, apua pitäisi myös saada. Ja paska se on uskaltaa, jos vastassa on YTHS jota kiinnostaa opiskelijan hyvinvoinnin ja yksilöllisten hoitotarpeiden sijaan ainoastaan tämän mahdollisimman nopea valmistuminen.”

– Merimakkara

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s