Se ei tartu

bear-1245807_960_720

[kuvassa mietteliään oloinen karhu kuvattuna hartioista ylöspäin. Taustalla on vihreää ruohoa ja puita]

Sisältövaroitukset: Masennus, yksinäisyys, kaksisuuntainen mielialahäiriö, itsetuho, palovammat, teräaseet, itsemurha, raiskaus (mainintana).

Tuntuu, että katoan. Ääriviivani hälvenevät pikku hiljaa, ja liukenen ilmaksi. Yritin aiemmin huutaa, henkeni edestä, pitää kiinni rippeistä haluun ja kykyyn olla tässä maailmassa, mutta koska kukaan ei kuullut tai ollut kiinnostunut, en jaksa pitää enää kiinni itsekään. Päästän irti ja katoan.

Suurin piirtein tältä tuntui viime kesänä. Orastava suhde oli kariutunut, työsuhde loppunut enkä saanut uutta, enkä kauan himoitsemaani opiskelupaikkaa. Vuosi aiemmin aloitettu kaksisuuntaisen mielialahäiriön lääkitys oli auttanut hypomanioihin, mutta masennuksia se oli jopa syventänyt. Myös aiemmista kokemuksista syvälle syöpynyt traumaperäinen stressi tuli vahvasti takaisin.

Ystävien tuella tästä kaikesta olisin vielä selvinnyt, mutta huomasinkin jotain todella pelottavaa: he alkoivat kadota. Eivät ihan kaikki niin tehneet, mutta useimmat, jotka sillä hetkellä merkitsivät eniten. Harvoina kertoina kun he pystyivät olemaan läsnä, he tuntuivat olevan vihaisia masennuksestani. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Masennukseni erityispiirre on se, että usko itseeni loppuu lähes kokonaan.

Tämä tuo tullessaan sosiaalista vaikeutta, kömpelyyttä, rujoutta, kulmikkuutta ja töksähtävyyttä. Masennuksessa kaipaisin sitä, että joku uskaltaisi tehdä jotakin. Halaisi tai vaikka ravistaisi, sanoisi että kaikki järjestyy. Mutta tällä kertaa ei ystävilläni ei ollut jaksamista välittää niin pitkälle.

Outoa kyllä, kun sain kaksisuuntaisen diagnoosin, yksinäisyys paheni. Kun kerroin siitä avoimesti, osa ystävistä alkoi suorastaan karttaa minua. Ihmettelin miksi; diagnoosi ei muuttanut minua mihinkään suuntaan, tämä oli sairaus, joka minulla on aina ollut. Nyt vain saan eväitä elää sen kanssa.

Viime kesäisessä aallonpohjassani yksinäisyys oli viimeinen niitti jaksamiseeni, murhaavin tapa maailmalta kertoa minulle olevani syvästi epäkelpo ja sielultani täynnä reikiä, joita ei voi korjata. Huomasin käyväni kiehuvan kuumissa suihkuissa ja selkäni olevan tästä täynnä palovammoja, revin rystysiäni ohimennen betoniin matkalla kaupasta kotiin, illalla laitettuani lapsen nukkumaan katselin veitsivalikoimaani sillä silmällä. Mikä näistä viiltäisi valtimon nopeiten poikki?

En viiltänyt valtimoani poikki, enkä yrittänyt muutenkaan mitään lopullista. Suurin syy kävi ilmi edellisessä kappaleessa, olen osa-aikainen yksinhuoltaja. En pysty kuvittelemaan tapaa selittää lapselle, miksi päätin jättää hänet. Revin itseni ylös hänen takiaan, muutaman jäljelle jääneen ihmisen tuella. Välttelin väkisin itseäni soimaavia ajatuksia. Tein asioita, joista pidän. Ajattelin, että en ole täydellinen, mutta minun on lupa tykätä itsestäni edes sen verran, että selviän tästä ylös ja että minun on lupa olla syyttämättä itseäni asioista, joita en ole itse tenhyt. Hakeuduin töihin ja traumaterapiaan. Monella tapaa olo on nyt keveämpi. En kuitenkaan luota pätkääkään siihen, ettei tällaista hetkeä tule uudestaan, sairas kun olen.

Yksi hylkääjistä tuli vähän aikaa sitten pitkästä aikaa luokseni ja kysyi: ”Onko meidän välillä kaikki ok?”. Mutisin jotain kömpelöä, vaikka olisin halunnut huutaa ”Ei ole, eikä koskaan tule olemaan!”. Vanhan kliseisen iskelmän sanoin ”Anna myrskyn se selvittää, kuka viereesi jää”. Tämä ystävä häipyi myrskyn hetkellä, ja tuli takaisin vasta kun olin seesteisissä rantavesissä. Ei se ihan niin mene, ainakaan ilman lisäselvityksiä. En halua syyllistää ystäviäni, tai ehkä ihan vähän haluan. Ei heidän vastuullaan, omine kipuiluineen, ole kantaa aikuista ihmistä tai repiä häntä ylös, tai edes toimia vetoapuna ellei siihen ole resursseja. Mutta toisaalta, en ole koskaan sellaista pyytänytkään. Olen pyytänyt sitä, että ystävyytemme jatkuu kuten ennenkin, tai ainakin jos ei jatku, kertomaan minulle rehellisesti, miksi. Ystävyydellä ei ole hirveän paljon merkitystä, jos toista ei voi hyväksyä sellaisena kuin hän on. Sairauksineen. Hyväksyä sitä, että toinen on nyt raskas, mutta se raskaus on vain pieni heijastus siitä raskaudesta, jota hän sisällään kantaa. Luottaa siihen, että jonakin päivänä hän on kevyempää seuraa, ja pystyy myös antamaan enemmän.

Toisaalta kukaan ihminen ei ole pelkkä sairautensa, eikä välttämättä ole niin että heikollakaan hetkellä ei pysty mihinkään muuhun kuin surkeuteen. Varmaa on se, että kaikissa meissä on tuhat eri puolta. Jokaisessa henkisesti sairaassa ihmisessä asuu sisällä suuri kauneus ja arvokas ihminen, jolla on annettavanaan – ihan kaikki.

Haluan entisten ystävieni ja kaikkien muidenkin tietävän, kuinka suuri merkitys yksin jättämisellä ja ulos sulkemisella on. Sen murskaavuus piilee siinä, että ihminen on laumaeläin, ja laumassa selviää raskaistakin asioista. Itse olen selvinnyt mm. raiskauksesta. Yksin on vaikeaa kestää tavallistakin elämää ja yksin kriisin keskellä tekee mieli kuolla. Nyt tiedän tämän. Minulla itsemurha jäi aikeeksi, mutta joka vuosi on satoja ihmisiä tässäkin maassa, joille ei jää. Kenelläkään, ei kenelläkään tässä maailmassa ei saa olla niin vähän väliä.

Lopuksi haluan kiittää ystäviäni, jotka eivät minun sairauttani ole pelästyneet, ja kaikkia niitä, jotka ovat pysyneet ystäviensä rinnalla tämän sairastuttua. Teidän kaltaisenne korjaavat ihmisten sieluissa reikiä. Myös sellaisia, joita luulisi korjaamattomiksi.

Kertoi: Halo

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s