WHAT’S UP, DOC?

vemmelsaari.jpg

[Kuvassa piirroshahmo Väiski Vemmelsääri katsoo suoraan katsojaan. Väiski on harmaa jänis, ja se istuu kuvassa vihreällä sohvalla. Taustalla on puinen paneeliseinä. Väiskin toinen korva lurpattaa, sen viikset sojottavat epäsiististi, sillä on isot silmäpussit ja sen silmiä punoittaa. Väiskin ilme on kyllästynyt, väsynyt ja närkästynyt.]

Sisältövaroitukset: lääketieteellisen toimenpiteen kuvailua, traumatisoituminen, hypokondria (ent. ”luulosairaus”), kiusaantuminen/häpeä/häpäisy, slurrit, syöpä (maininta), institutionaalisen vallan väärinkäyttö, r*iskaus, lapsuuden aikainen väkivalta ja hyväksikäyttö, kuolema (maininta, kielikuva), jumala (kielikuva)
.
.
.
.
.
.

 

Sain jokin aika sitten työterveyslääkäriltä lähetteen mammografiaan rinnasta löytyneen kyhmyn takia. Ajatus ahdisti jo etukäteen: mammografia on ikävä kokemus monelle sellaisellekin, jolla ei ole seksuaaliseen väkivaltaan liittyviä traumoja, ja minulta tieto lähestyvästä kivuliaasta (ja omaan elämänhistoriaan suhteutettuna nöyryyttävästä) toimenpiteestä vei yöunet ja toimintakyvyn. Onnekseni antibioottikuuri alkoi pienentää kyhmyä jo ennen kuvantamispäivää, ja röntgenlääkäri päätti, että ultra on tilanteessani paras vaihtoehto. Selvisin säikähdyksellä – imusolmukkeet, rinnat ja kaikki muukin näytti siistiltä.

Niin sanotun ”normaalin”* ihmisen olisi kai kuulunut puhjeta tutkimuspöydällä hymyilemään kuin Naantalin aurinko ja pyyhkiä liukastegeeli rintamuksestaan ilman häpeän häivää, hyvää tohtoria ja/tai jumalaa kiitellen. Minun ensireaktioni oli sen sijaan möläyttää ahdistuneena, ”Mutta kyllä se lähetteen tehnyt lääkäri löysi sen möykyn, en ole vain kuvitellut sitä”. Nuorehko lääkäri ei joko halunnut tai osannut kommentoida tähän mitään, ojensi vain uudemman tukon paperia tissitrasseliksi. En syytä häntä siitä: traumatisoitumiseen ja takaumiin kuuluu, että ne herättävät trauman kokeneessa ihmisessä reaktioita, jotka saattavat vaikuttaa käsittämättömiltä paitsi muille, myös hänelle itselleen. Lääkäri ei voinut mitenkään ymmärtää, mitä assosiaatioita minussa herätti maata tutkimuspöydällä puolialasti ja tuntemattoman miehen kosketettavana tai pyyhkiä lopuksi tämän sotkut rinnoiltani – eikä sitä voi häneltä odottaakaan. Jopa minulta itseltäni meni päiväkausia yhdistellä kaikki toimenpiteeseen liittyvät traumalaukaisijat järkeväksi kokonaisuudeksi ja muodostaa tämä blogikirjoitus hajanaisista huomioistani.

Nyt arvoisa lukija saattaa kohentaa vaaleanpunaisia silmälasejaan ja huomauttaa, että valitan selvästi tyhjästä. Jos en itsekään ymmärrä mikä minua vaivaa, enkä pysty saati halua osoittaa tämän kyseisen lääkärin toiminnassa mitään moitittavaa, kulutan vain lukijan kallista aikaa tyhjästä rutisemiseen. Kritiikilläni on kuitenkin kärki, ja se kärki kohdistuu erääseen institutionaalisen väkivallan muotoon, joka tekee mielenterveyteensä hoitoa hakeneelle ihmiselle jatkossa hankalaksi asioida lääkärissä somaattisten ongelmien vuoksi: hypokondrikkokortin heilutteluun. Ei, kaikki lääkärit eivät tietenkään suhtaudu häpäisevästi potilaisiin, jotka tulevat lääkäriin valittamaan epämääräistä vaivaa, jonka aiheuttama haitta on koettu ja siten todellinen – vaikka sen syy olisi jossakin kyseisen lääkärin erikoistumisalueen ulkopuolella. Jokainen näin toimiva lääkäri kuitenkin rapauttaa potilaan itseluottamusta ja kokemusta siitä, että tämä tuntee oman kehonsa toiminnan edes jotenkuten, yhtä varmasti kuin vesi uurtaa kiveä.

Myöskään joidenkin psykiatrian toimipisteiden hoitokulttuuri, jossa traumataustan eksplikoivia diagnooseja pihdataan kuin kotitalouden herkullisinta vierasvaraa ja kaltaiseni ihmiset saavat tyytyä ahdistuneisuus- ja persoonallisuushäiriödiagnooseihin, ei auta tilannetta. Kumpaa sinä lääkärinä uskoisit, kollegan Kantaan kirjaamaa näkemystä että potilasta nyt vain ahdistaa, vai vastaanotollesi saapunutta potilasta, joka tipahtaa näennäisen olemattomasta laukaisijasta miltei lapsenomaisen avuttomaan tilaan ja alkaa itsekin epäillä fyysisiä oireitaan jos niitä kyseenalaistetaan? On helppoa kuitata miltei oire kuin oire somatisaationa, vaikeampaa hahmottaa että somatisaatio-oireitakin voi itse asiassa usein hoitaa ja potilaan oloa helpottaa. Toisaalta on tärkeää muistaa, että meistä kukaan ei ”vain somatisoi” huvikseen.

Henkisesti ja fyysisesti väkivaltaisessa ympäristössä kasvaminen, seksuaalinen hyväksikäyttö ja aikuisiällä koetut r/iskaukset, joille edellämainitut ovat minut altistaneet, eivät saisi olla lääkäreille syitä kiistää automaattisesti fyysisten oireideni aitoutta, oli psyykkisille oireilleni lätkäisty diagnoosikoodi mikä hyvänsä. Nämä jäävät kuitenkin kymmenen minuutin käynnillä pakostakin vähäiselle huomiolle, jos viitsin edes ottaa riskiä niistä mainitsemisesta. Paitsi että traumasta kertomiseen liittyy turvattomassa tilanteessa uudelleentraumatisoitumisen riski, traumahistorian tuominen esiin tuntuu suorastaan provosoivan joitakin lääkäreitä. Joskus sille ei vain ole vaihtoehtoja, jos lääkäri ei pidä somaattisia oireitani tarpeeksi vakavina sairaslomaa varten ja potilaana tiedän, että en ole sillä hetkellä työkykyinen. Eräskin työpaikkalääkäri kysyi minulta aikanaan tällaisessa tilanteessa ivallisesti, että ”minkälaisessa traumaterapiassa” minä oikein käyn ja ”oliko kyseessä ihan jonkinlainen fyysinen väkivalta”. Implikaatio oli selvä: hän oli asemassa, josta käsin hän kykeni ja oli oikeutettu määrittelemään, onko minun kokemani väkivalta ollut tarpeeksi vakavaa, että voin kärsiä siitä vielä vuosien jälkeen niin voimakkaasti, että lyhyt sairasloma on tarpeen. Päätin ottaa riskin ja kertoa täräytin kyynelten läpi hänelle tiivistelmän taustastani. Lääkäri ei katsonut minua enää käynnin aikana silmiin ja kirjoitti muutaman päivän sairaslomaa posttraumaattisen stressihäiriön perusteella. Minulle käynnin hinta oli muutama päivä tavallista hankalampia amnesiaoireita, itkeskelyä, syviä dissosiaatiotiloja ja pohjaton häpeä siitä, että nyt työnantajakin tietää, että minulle on käynyt jotain kamalaa. Palasin töihin uupuneempana kuin olin lähtenyt hakemaan sairaslomaa.

Toisaalta tilanne ei suinkaan ole toivoton! Vaikka äskeisessä anekdootissa esiintyneelle työterveyslääkärille traumaterapia näyttäytyisikin vain hemmotellun pullamössösukupolven roskana, minua se on auttanut suhtautumaan (monen muun hyödyn lisäksi) hieman ymmärtäväisemmin sekä somatisaatio-oireisiini että sellaisiin fyysisiin oireisiin, joiden taustalta löytyy jokin selkeä syy. Minä en kuitenkaan ole se, jonka tulisi muuttua mukautuakseen terveydenhuoltojärjestelmän aatteellisiin vinoumiin: se ei nimittäin yksinkertaisesti toimi.

Mieleeni on jäänyt parin vuoden takaa eräskin silmälääkäri, jolle valitin, etten pysty tarkentamaan katsettani ja kärsin päänsäryistä. Hän tutki silmäni, voivotteli kun hänelle tulee hoidettavaksi terveitä silmiä turhan takia, ja ilmoitti kyllä tuntevansa ”minun kaltaiseni potilaat”. Ratkaisuksi hän ehdotti minulle koiran hankintaa ja liikuntaa, jotta ahdistuneisuushäiriöni paranisi enkä olisi niin turhan tarkka rillieni suhteen. Tuolloin en ollut vielä sisäistänyt, että toisinaan vika todella on maailmassa, ja reagoin sopertelemalla, että minulla on ollut koira jo vuosikaudet ja käymme kyllä pitkillä lenkeillä. Samalla kun lääkäri paiski leimaa laskuuni, minä nieleksin itkua ja olisin voinut kuolla häpeästä.

Näköoireiden syyksi muuten paljastui pari vuotta myöhemmän hammaslääkärikäynnin yhteydessä purentalihasten jännitystila, ja ne ovat pysyneet poissa, kunhan muistan tehdä rentoutusharjoituksia ja kiinnittää huomiota siihen, etten reagoisi stressiin puremalla leukoja yhteen. Syy olisi ehkä löytynyt helpommin ja nopeammin ilman lääkärin koirahorinoita. Jonakin päivänä haaveilen olevani niin eheä, että pystyn vastaamaan institutionaalisen vallan suojista annettuihin absurdeihin lausuntoihin häkeltymättä ja hyväksymättä oireideni ohittamista silkkana hullutuksena. Valitettavasti en kuitenkaan pysty aikamatkustamaan takaisin tuohon hetkeen, materialisoitumaan lääkärin hämärään huoneeseen naattiporkkanaa rouskaisten ja heittämään vastapallona: ”A dog ain’t gonna unrape me, doc”.

Kirjoitti nimimerkki: ”That’s all, folks!”

*PS: blogitekstissä sanan ”normaali” käyttö on satirisoivaa ja viittaa tavallisena pidettyyn käytökseen, joka yhteiskunnassamme on usein synonyymi traumatisoitumattoman, neuronormatiivisen, stressaantumattoman (ym) ihmisen käytökseen. Radikaalit tunnistavat ”normaaliuden” kontekstisidonnaisen ja muuttuvan luonteen.

One thought on “WHAT’S UP, DOC?

  1. Toivottavasti se rinnan kyhmy sai selityksen. Olisiko ollut rasvapatti tms. Itselläni ikäkausimammografiassa löytyi syövän esiaste, mikrokalkit, vuonna 2014. Rinnat leikattu ja kaikki hyvin, mutta kontrollissa käyn. Oon saanut käsityksen, että ultra on tarkempi, kuin mammografia tai sitten sillä näkee alueita, joita ei mammografialla näe.

    Jospa oli vaan niin pöljä lääkäri, ettei tajunnut kunnolla selittää? Enkä nyt yritä vähätellä sun kokemusta. Jotkut lääkärit on sosiaalisesti ihan möykkyjä eli vuorovaikutus ei onnistu yhtään.

    Rohkea kirjoitus! Parempaa jatkoa! ❤

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s