[Valokuvassa vanha ja todella väsyneen näköinen kissa tuijottaa alaviistoon. Sen turkki on valkoharmaa ja näyttää ikään kuin haalistuneen ajan myötä.]
Sisältövaroitukset: itsensä epäily, maininta itsensä vahingoittamisajatuksista
Olen nyt vain niin väsynyt tähän mielen sairastamiseen ja kuntoutumiseen. Yli kolme vuotta terapiaa, työskentelyä kohti terveempää asennetta itseeni, lääkkeitä, sairaslomia, kesken jäänyt opinnäytetyö, kesken jääneitä harrastuksia, ulkoilua, terveitä elämäntapoja, itse valittu lapsettomuus ja lemmikittömyys, koska ei vain jaksa ajatella mitään lisävastuita ja TAAS (vai edelleen?) olen tässä.Itken pienimmästäkin, en jaksakaan lähteä aamulla mihinkään, tiskit odottavat viikon, pyykit kuukauden, ajattelen silloin tällöin itseni satuttamista.
Miksi nyt, kun niin moni asia elämässä on hyvin? Miksi vieläkin, kun olen työskennellyt niin paljon, että osaisin olla kiltimpi itselleni? Miksi yhä, vaikka minulla on aivan mahtavia ystäviä ja rakkaita ympärillä, ja saan tukea työyhteisöltäkin? Mulla ei ole traumataustaa, ei pahasti solmuun menneitä perhesuhteita, ei perinnöllistä aivokemian häiriötä, jota syyttää. Mieleen hiipii ajatus, että ehkä tämä sitten onkin vain minun omaa huonouttani ja heikkouttani. Ehkä jos olisin fiksumpi ja osaisin hoitaa asiani paremmin, en voisi näin huonosti.
Tiedän, että monella on paljon vaikeampaa ja paljon pidempi historia sairastamisen kanssa. Mutta on tämä silti perseestä. Siitä on kohta viisi vuotta, kun otin yhteyttä YTHS:n mielenterveyspalveluihin ajatellen, että kävisin muutaman kerran juttelemassa psykologin kanssa, saisin tukea opinnäytetyön tekoon ja elämä jatkuisi. Se ei sitten mennyt ihan niin. Välillä mietin, olisinko pysynyt kuitenkin paremmin kasassa, jos olisin jatkanut ikävien tunteiden pitämistä sisälläni ja hyvinvoivan esittämistä. Haluaisin uskoa, että nyt on kuitenkin parempi. Mutta se on hetkittäin vaikeaa.
Kirjoitti: Eikö tämä koskaan lopu?
Radikaalia mielenterveyttä 
Voimia, samastuin tähän tekstiin paljon. Olen kärsinyt kroonisesta masennuksesta ja lueskellut kirjallisuutta siitä, miksi masennus palaa uudelleen onnistuneidenkin hoitojen jälkeen. Yhtenä mahdollisena selityksenä pidetään sitä, että masennuksen aiheuttamat ja sitä ylläpitävät kielteiset ajatukset tallentuvat aivoihin masennuksen aikana niin lujasti, että myöhemmin ihan pienet, normaaliin elämään kuuluvat alakulon häivähdykset saattavat laukaista nuo ajatukset uudestaan ja sitä myötä myös masennuksen. Voisi kuvitella, että sama periaate voisi kenties päteä muihinkin mielen ongelmiin (en tiedä, mistä esimerkiksi sinä olet kärsinyt). Jos sua kiinnostaa, niin mua on auttanut paljon mindfulnessiin ja kognitiiviseen psykoterapiaan perustuva kirja (Mielekkäästi irti masennuksesta), jota aloin lukemaan, kun turhauduin ja väsyin juuri siihen, että paha olo palaa aina vaan kaikesta tehdystä työstä huolimatta. Siinä puhuttiin tuosta ylläolevasta prosessista masennuksen uusiutumisen taustalla. Samoin siinä painotettiin, että se on luonnollinen ja automaattinen oppimisprosessi aivoissa, eikä siten uudestaan sairastuminen ole millään tavalla sairastuneen omaa syytä. Se oli musta hirveän helpottavaa lukea, koska olin itsekin ajatellut, että mikä hiton heikko luuseri mä oikein olen, kun taas kärsin näistä samoista ongelmista, vaikka oon käynyt useamman vuoden terapiat. Toipuminen ja varsinkin pysyvä toipuminen on tosi vaikeeta, mutta se ei oo millään tapaa meidän vika. Muista se aina ❤
TykkääLiked by 1 henkilö
Minä en usko paranemiseen, mutta ehkä jonkinlaiseen siedättymiseen ja vaikeiden aikojen läpi elämiseen. Noin yleensäkin ajattelen, että elämää ei voi hallita, eikä ole olemassa jatkuvaa onnellisuutta. Joka ikinen päivä on haaste ja voitto, kun elämä jatkuu. Kun kipuun suostuu, niin se ei ahdista niin paljon. Ehkä kaiken kivun siunaus on se, että kun ei enää jaksa päteä missään, niin saattaa huomata, ettei tarvikaan. On niin huono, paha ja heikko kuin on. Ja silti saa olla.
TykkääLiked by 1 henkilö