Opiskeluhaaveita

carrot

[Todella lähellä otetussa valokuvassa näkyy maasta pilkistävä porkkanan oranssi pää ja vihreät varret. Etualalla on ruskeaa maata ja taka-alalla näkyy rivin jatkeena muita porkkanoita.]

Haluan kouluun. Olen halunnut jo pitkään.

Mulla vain on mielenterveysongelmien takia aivan olematon stressinsietokyky, varsinkin, jos jokin on mulle tosi tärkeää. Kun valintakokeet lähestyy, itken joka aamu ja mietin jätänkö menemättä.

Sitten ajatuskulun seuraava aste on aina se, että Työkkäri vaatii käymään kaksissa eri pääsykokeissa joka kevät. Joten jos en saa lähdettyä, jos romahdan totaalisesti pääsykoeaamuna, saan karenssin. Mitä tästä seuraa? Ei lisämotivaatiota. Siitä seuraa lisää itkemistä ja vielä vähemmän harjoittelua, vielä lisää stressiä ja vielä huonommat mahdollisuudet päästä kouluun. Siitä seuraa myös se, että mun on pakko, siis ihan pakko hakea kahteen paikkaan. Joten jos mielenterveys alkaa rakoilla, en voi keskittyä yhteen paikkaan kerrallaan ja koittaa päästä edes sinne täysillä. Mun on pakko mennä niihin valintakokeisiin, joihin kutsu on tullut. Sitten menen pääsykokeisiin valmistautumatta kunnolla, hermoromahduksen partaalla, pakotettuna. Sillä tavalla on aika vaikeaa päästä sisään.

Meidän yhteiskunta vaatii jatkuvaa suorittamista. Työtön alle 25-vuotias on epäonnistuja, jonka pitää hakea kouluun joka vuosi (mutta joka ei saa kuitenkaan opiskella työttömyysetuudella). Jos sinulla ei ole ammatillista tutkintoa, elät väärin. Et saisi pitää välivuotta ja hankkia tietotaitoa kouluun pääsemistä varten, sinulta odotetaan tutkintoa. Ylipäätään et saa itse päättää, haluatko kouluun vai et, mitä polkua elämässä kuljet, mitä teet. Sinulta viedään elämiseen tarvittavat rahat, jos et hanki tutkintoa tai koita hankkia. Vaihtoehto on olla sairauspäivärahalla, mutta se on pienempi kuin työttömyysetuus, ja itse en haluaisi olla sairaslomalla jatkuvasti. Kun haluaisin edes yrittää.

Jos jään jatkuvalle sairaslomalle tukien vuoksi, en voi hakea töitä ja ylipäätään sairaslomalla olo luo mielenmaiseman, että turha sitten yrittääkään. Olen liian sairas. Aktiivimallit ja muut taas luovat epätoivoa ja stressiä ja vievät hirveästi voimavaroja siltä, että saisin tehtyä mitään tulevan työllistymisen eteen. Itse asiassa heikentynyt rahatilanne tarkoittaa myös sitä, että taidealalle pyrkiessä pitää jättää kaikki sellainen oman ammattitaidon tukeminen pois, mikä maksaa. Ja jos pitää nipistää ne vähistä rahoista säästetyt soitto-/laulu-/tanssitunnitkin pois, mitenköhän sinne kouluunkaan on tarkoitus päästä? Rankaisumalli ei oikein sitenkään toimi, että työllistyminen usein vaatisi paljon enemmän rahaa, tosiasiassa pikemminkin valmennuskursseja tai kansanopistoja, ja sitten ne vähät hajanaisiin työllistymistä tukeviin harrastuksiin käytetyt rahat viedään pois (jos sellaisia on alunperinkään onnistunut säästämään). Ja kun kaikesta muusta on säästetty, niin ruuasta ei enää oikein voi.

Nykymaailmassa kouluun pääseminen ja työllistyminen vaatii usein myös rahaa ja/tai henkistä kapasiteettia, ja hyvistä lähtökohdista on tosi helppo senkin takia päästä kouluun ja työllistyä. Halutaanko unohtaa, että kaikilla ei ole yhtä hyvät lähtökohdat, vai onko tarkoitus vain se, että kaikkien ei olekaan tarkoitus saada mitä haluaa, vaan päätyä sen sijaan ammatteihin, mitä ei olisi halunnut tehdä? Ymmärrän toki, että kaikki eivät voi olla unelma-ammatissaan, mutta tuntuisi reilummalta, jos yhteiskuntaluokka tai terveydentila ei vaikuttaisi niin paljon lopputulokseen. Kai olisi jotain keinoja tasoittaa eroja, ihan julkisinkin varoin? Tuntuu ylipäätään, että päättäjät unohtavat ihmisten halun tehdä asioita ja työllistyä, ajatellaan, että ainoa syy miksei töissä olla, on, että saadaan liikaa rahaa. Aika harvalla se varmaan on syynä.

Tämä järjestelmä luo ainakin itselleni myös valheellisen illuusion joka ikinen vuosi siitä, että jos en nyt pääse kouluun, en koskaan ole mitään. Ei ole muita vaihtoehtoja kuin olla osa kapitalistista yhteiskuntaa ja ns. onnistua elämässä. Jos ei siihen pysty, ei kelpaa yhteiskunnalle. Ja ei ole muita vaihtoehtoja olla esimerkiksi taiteilija kuin mennä kouluun hankkimaan tutkinto. Ei ole aikaa odotella, että tietää, miten pääsisi elämässä eteenpäin, eikä ole aikaa hoitaa itseään, on mentävä kouluun. Ja jatkuvasti ympärillä puhutaan, että pian on jo liian vanha. Tai että pitää mennä opiskelemaan alaa, jota ei halua opiskella. Ja alle 25-vuotiaalta jatkuvasti odotetaan sitä, että menee kouluun, mutta sitten ei voi kuitenkaan mennä vaikkapa polkuopintoihin, koska polkuopinnoissa ei saa opintolainaa, ei toimeentulotukea, eikä alle 25-vuotias voi opiskella työttömyysetuudella. Joka kevät parin vuoden ajan myös masennukseni on pahentunut roimasti, kun jälleen kerran ulkopuolelta tulevat odotukset kertovat minun olevan epäonnistuja ja epäonnistuvan jälleen kerran, jos en kouluun taaskaan pääse.

Kuntouttavasta työtoiminnasta taas ei saa tutkintoa eikä riittävää ammattitaitoa ja harva edes haluaa palkata ihmisen, joka on ollut kuntouttavassa työtoiminnassa. Se on asia, mitä ei halua laittaa CV:seen, nimike kertoo heti, että et ole ollut työkykyinen ja työnantaja voi ajatella, että et ole nytkään. Kuntouttava työtoiminta myös usein oikeasti vaatii työkykyä, ja silti se ei käy kunnon työkokemuksena, koska se on kuntoutusta ja sillä nimellä. En haluaisi sanoa edes muille kanssaihmisille olleeni kuntouttavassa työtoiminnassa, saati sitten työnantajalle. Onko oikeasti velvollisuus paljastaa kaikille olleensa tai olevansa kuntoutuja, miksi pitää olla nimi kuntouttava työtoiminta? Voi olla, että tähän on joku fiksu syy, mitä en vain ymmärrä, mutta mielestäni vaikkapa työtoiminta-nimike riittäisi ja vähentäisi stigmaa.

Koulun ovet saattavat sulkeutua jo sen takia, että omat voimavarat ei masennuksen kanssa kamppaillessa riitä. Eikä ainakaan itselleni ole tullut vastaan ainakaan juurikaan mitään palveluita, missä mielenterveysongelmaisia konkreettisesti autettaisiin omien tavoitteiden saavuttamisessa. On olemassa psykoterapiat, mutta kuka auttaa valmentautumaan pääsykokeisiin? Ehkä yksilövalmentaja kuntouttavassa työtoiminnassa, mutta kuka muu? Eikö muita polkuja ole?

En ole enää niin sairas, että en voisi opiskella tai tehdä mielekästä työtä. Mutta olen sen verran sairas, etten kelpaa tähän kapitalistiseen yhteiskuntaan, olen sen verran sairas, että tuskin paranen ainakaan niin kauan, kun kaikki ovet pysyvät suljettuna ja työttömille/mielenterveyskuntoutujille on olemassa hyvin vähän sellaisia palveluja, joista oikeasti pääsisi jälkikäteen muualle kuin takaisin kotiin päiviä viettelemään.

nimimerkki: ketunpoika sairastaa

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s