Inhimillinen tekijä

29543214_1901452856556273_7707264417972401636_n

[Kuvassa kaaviona hyönteisten evoluutiopuu ja kuvatekstinä englanniksi joitakin luokitteluperusteita, kuten ruumiinrakenne.]

Kommentti kuvaan: joillakin tieteenaloilla luokittelu on helpompaa kuin toisilla

Sisältövaroitukset: traumat, persoonallisuushäiriöt, psykiatrian autoritäärisyys, paskat hoitotahot

 

Toisinaan kuulee toivottavan, että psykiatrisia palveluita toteutettaisiin suuremmalla inhimillisellä lämmöllä. Potilaat kohdattaisiin ihmisinä ja yksilöinä eikä tuijotettaisi liikaa diagnooseja, olisi aikaa kuunnella, hiljentää maailman mekkala mielenterveystoimiston ovien sisäpuolelta. Nämä ovat sinänsä hyviä tavoitteita. Nyt, kun olen pyörinyt hoitojärjestelmien ja diagnoosien ankeuspuistossa yli vuosikymmenen, rohkenen kuitenkin ehdottaa, että kun hoitojärjestelmien on kerran ilmeisen pakko perustua diagnoosikoodeihin, joihin nojaavien suositusten mukaisesti ihminen saa hoitoa, lääkkeitä tai eioota, niin kaikista tehokkainta olisi poistaa yhtälöstä juurikin se inhimillinen tekijä. Kuunneltuaan tarpeeksi monta kertaa samat väitteet siitä, miten diagnoosit ovat joka tapauksessa vain suuntaa-antavia eivätkä missään nimessä määritä sitä, millaiseksi hoitosuhde muotoutuu (ja sen jälkeen saatuaan kohtelua, joka perustuu nimenomaan johonkin yksittäiseen merkkijonoon paperilla), alkaa potilas pikku hiljaa hahmottamaan missä psy-alkuisten tieteenalojen todellinen mörkö piilee. 

Se ei pukeudu lääketehtaiden mainospipoihin eikä käytä valtaansa härskisti väärin psykiatrisen osaston käytävillä ja kahvihuoneissa.
Sen nimi on Tieteellinen Objektiivisuus, ja se on paljon medikalisaatiota ja autoritäärisyyttä kauhistuttavampi peto (vaikka onkin niille läheistä sukua). Kafkamaisella logiikalla se vakuuttaa hiljaa itselleen, ettei koskaan sekoittaisi elämäntapavalintoja tai eettisiä näkökantoja sairauden oireisiin, saati sitten antaisi potilaan ihonvärin, seksuaalisuuden tai taloudellisen tilanteen vaikuttaa diagnostiikkaan. Samaan aikaan se selaa diagnostista manuaalia vapaalla tassullaan ja pohtii, olisiko potilaan käyttäytymisessä sittenkin kyse eräänlaisesta sopeutumattomuudesta yhteiskunnan oletuksiin. Se kertoo potilaalle, joka yrittää neuvotella traumaattisten kokemustensa vaikutuksesta omaan elämänhistoriaansa, ettei potilaskertomuksen tehtävänä ole toimia minään omaelämänkertana. Lopuksi se merkitsee diagnoosiksi persoonallisuushäiriön ja suutahtaa, jos potilas kehtaa huolestua diagnoosin vaikutuksista tulevaan hoitoonsa. Se on opiskellut ammattiinsa monta vuotta – eikä siinä ole totta soikoon mistään humanistien hömpötyksestä, vaan kovasta ja mitattavasta tieteestä. Näin pääsiäisen alla epäilemättä Jeesus Nasaretilaisellekin olisi löydetty iiseedeekympistä kotoisa soppi, historiallisuus ja kontekstuaalisuus kun ei kuulu Tieteellisen Objektiivisuuden suurimpiin vahvuuksiin. Mehän opimme ihmismielestä jatkuvasti lisää. Vaivoihin voidaan löytää apu ja oikea lääkitys, ja tämä kaikki tapahtuu toki potilas kohdaten. Kunnioittavasti. Jos potilaan perkele ei tätä ymmärrä, niin vika löytyy kyllä ihan sieltä päästä.

Niin kauan kuin tasavertaisuuteen pyrkivä kohtaaminen potilasaineksen ja hoitotahojen välillä tökkii, koska kokemus omasta objektiivisuudesta istuu jälkimmäisten valkoisissa takeissa ja terveyskengissä tervan lailla, ehdotan että ratkaisuksi otettaisiin esimerkiksi jonkinlainen hupaisien Facebook-testien kaltainen diagnosaattori. Klikkailtuasi tarpeeksi monta kertaa vastaukset kysymyksiin, millainen valkosipulileipä ja Disney-prinsessa olet, algoritmi laskeskelisi niiden perusteella vastauksen siihen, mikä sinua todella vaivaa. (42.) Simppeli ohjelma ei häiriintyisi potilaiden mahdollisista yrityksistä vaikuttaa omaan hoitoonsa ja toisaalta, korvaton kun on, se jaksaisi myös kuunnella loputtomaltakin tuntuvat selitykset ja introspektiot siitä, miten potilas itse tilanteensa hahmottaa. Lopputuloksena voitaisiin saada Suomi nousuun, kun potilaat saisivat vihdoin aktivoitua elämänhallintansa suhteen ilman huolta siitä, että joku viranhaltija kokee tämän silmille hyppimisenä.

***

Lopuksi vielä vakava sananen. On ymmärrettävää, että hoitojärjestelmä vaatii toimiakseen ammattiroolissa toimivia henkilöitä. Tämä ei saisi tarkoittaa, että kun jokin hoitotaho on kerran päätynyt tiettyyn ratkaisuun potilaan hoidon suhteen, tällä ratkaisulla olisi etuajo-oikeus potilaan oman kuvauksen yli ad infinitum. Järjestelmän keskeisiin ongelmiin kuuluu myös se, että sen piiriin ajautuvat ihmiset eivät yleensä ole parhaimmissa voimissaan. Jokaista käsien vääntelyä ja vuodatettua kyyneltä ei välttämättä tarvitsisi tulkita merkiksi tunnemyrskyistä tai niskuroinnista, vaan ymmärtää niiden kumpuavan ehkä vuosikausienkin altistumisesta hierarkkiselle hoitojärjestelmälle. Hoitokin voi traumatisoida. Ja ei, silloin rakentavin kommentti ei ole todeta potilaalle, että miksi tämä sitten hakeutuu hoitoon jos se on niin ikävää. Tämänkin kokeneena, valkosipulileipädiagnosaattoria odotellen,

Kuoriainen

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s