Häpeä haihtuu hitaammin

29543083_10156249816768328_6643401199211634511_n

[kuvassa kaksi sivulta päin kuvattua naakkaa, jotka seisovat vierekkäin kivellä]

Sisältövaroitukset: lähisuhdeväkivalta (myös kuvailu), ruhjeiden kuvailu, veri, poliisin paska käytös, itsetuhoisuuden maininta, masennus, suhdeoletukset, perhe, ero parisuhteesta

Mikä feministiä hävettää? Samat asiat kuin muitakin ihmisiä, oli siihen syytä tai ei.

En ole julkisuuden hahmo enkä mielipidevaikuttaja, mutta niin kauan kun olen osannut ja jaksanut vääntää asioista, olen ollut lähipiirissäni ja sen liepeillä tunnettu feministisestä eetoksestani. Olen ollut se kiintiöfemakko, takuuvarma ilonpilaaja ja se, jolta kysytään, onko jokin sukupuolittunut termi korrekti ja jos ei niin mikä olisi parempi. ”Parisuhdemarkkinoilla” olen ollut voimakas ja pelottava ja hetero-oletusolemuksestani huolimatta ylpeästikin se ”vihainen lesbo”, koska en ole suostunut kuuntelemaan vieraiden setien länkytystä kesken ystävien kanssa vietetyn illan. Olen ollut se, joka jakaa somessa sukupuolittunutta väkivaltaa ja monia muita sortavia rakenteita koskevat kriittiset uutiset lähes poikkeuksetta. Olen ollut se, jolle ei vittuilla. Se, joka tietää rajansa ja tarvittaessa muidenkin, jolla on taskussa sadan kriisipuhelimen numero ja joka sanoo suoraan, jos jokin käytös ei ole ok.

Sitten kumppanini pahoinpiteli minut. Kumppani, johon olin sitoutuneempi kuin kenties keneenkään ihmiseen elämässäni aiemmin, jota rakastin valtavasti ja jonka vuoksi olin ehtinyt tehdä elämässäni verrattain suuria muutoksia. Hän pahoinpiteli minut yhden kerran, päihtyneenä ja pahasti.

Häpesin jo, kun soitin poliisit. Häpesin, kun poliisit tulivat ja kumppanini oli heitä ovella vastassa: ei tässä mitään, olin juuri lähdössä. Itkin keittiössä ja yritin muotoilla sanoiksi sen, mitä tuo ihminen tuolla pihalla, lähdössä, karkaamassa, oli juuri tehnyt minulle. Poliisi sanoi että olette aika kännissä, menkääpä nyt nukkumaan ja jutelkaa aamulla. Hävetti: olinko todella näin ulalla mittasuhteista, kai poliisi nyt sentään näkee että täällä on tehty väkivaltaa. Olinko kuvitellut kaiken? Mustelmat eivät nouse heti.

Kumppanini palasi pihalta ja poliisit lähtivät. Sain kuulla kunniani: pilaan hänen elämänsä ja uransa, soittaa nyt poliisit. Tavaroita hajosi. Olin kuulemma suunnitellut kaiken.

Minuun koski ja olin niin paniikissa, että menin sänkyyni makaamaan. Kuuntelin raivoamista ja syytöksiä: miksi kiukuttelin, miksi flirttailin, miksi en aiemmin kertonut että minulla on paha olla. Yritin nukkua ja heräilin pitkin yötä tarkistamaan, onko hän jo lähtenyt. Kun aamulla heräsin, lakanani olivat veressä ja kumppanini seisoi sängyn vieressä, itki ja katsoi minua. Käskin hänen häipyä, mutta sain kuulla kunniani. Olin yksi vitun hullu, yksi huora, montako kertaa olin pettänyt häntä että sain hänessä aikaan tällaisen reaktion.

Joka paikkaan koski ja mietin vain: jos olisinkin pettänyt, valehdellut tai tönäissyt häntä hänen huutaessaan minulle älyttömyyksiä, miten hänen reaktionsa on minun vastuullani? Miten hänen väkivaltaisuutensa voi olla minun syyni? Miten hänen tuskansa, oli sillä tekemistä minun tekojeni kanssa tai ei, voi maallistua minun ruumiini kuristamiseksi, potkimiseksi, hakkaamiseksi ja minun päälleni sylkemiseksi?

Kuukausia olen kamppaillut näiden kysymysten kanssa. Feministi, ihminen, vahva ja kokenut nainen ja joka ikinen osa minussa tietää, ettei syy ole minun. Se ei ole minun syyni, koska hän löi minua enkä minä häntä. Se ei ole minun syyni, koska vaikka yritin pistää takaisin, olen fyysisesti häntä paljon pienempi ja heikompi. Se ei ole minun syyni siksi, että olimme humalassa. Se ei vittu todellakaan ole minun syyni siksi, että olin masentunut ja puhunut hänelle itsetuhoisista ajatuksistani. Se ei olisi ollut minun syyni, vaikka olisinkin pettänyt häntä ja valehdellut hänelle, sillä silloin kun ihminen kajoaa toiseen fyysisesti, ylitetään aivan toisenlainen raja.

Lähisuhdeväkivaltaan liittyy aina suunnatonta häpeää ja pelkoa paitsi omasta myös väkivallan tekijän puolesta. On halu uskoa, että se oli vain yksittäinen kerta. Kun läheinen ihminen käy käsiksi, itse väkivalta ja sen aiheuttama henkinen ja fyysinen trauma jää aluksi häpeän alle ja aivan toissijaiseksi. Vaikka kasvot ovat turvoksissa ja raajat ruhjeilla, vaikka pureminen ja nieleminen on vaikeaa ja varpaassa hiusmurtuma ja vaikka alapäästä vuotaa verta vaikkei todellakaan ole se aika kuusta, häpeä on paljon voimakkaampi kuin kipu, sokki tai hätä siitä, miten rakas ihminen voi toimia niin.

Minä häpesin sitä tilannetta, johon olimme ajautuneet, johon hän oli ajautunut. Olin vihainen, peloissani, pettynyt, katkera ja sairaalakunnossa, mutta jostain romanttisesta utopiasta tai kiintymyksen takaa nousi halu suojella itseä ja toista, koska ei tämä ole sitä miltä näyttää. Ei hän tarkoittanut. Ei hän voinut. Ei hän voinut lyödä minua, minähän olen se jonka luokse hänen piti muuttaa ja jonka kanssa hänen piti perustaa perhe. Olen se, joka oli elämöinyt vuosikausia lähisuhdeväkivallasta, siitä miten väärin ja piilossa se on, miten yksikin ja jo potentiaalinen tilanne on liikaa.

Mutta entä kun se on juuri sitä miltä näyttää? Geneeristä, patoutunutta, maskuliinista epävarmuutta, jota feministiset printtipaidat, manbun tai kynsilakka eivät vie pois ja joka sitten kärjistyy tyttöystävän pieksemisenä.

Miten sen kanssa tulisi elää ja tulla toimeen? Kuinka minun kumppanini saattoi tehdä tämän minulle? Minun ruumiilleni, mielelleni, mielenterveydelleni, meidän suhteellemme, minun feministiselle ja antimilitantille ideologialleni? Kuinka minä saatan käsitellä pahoinpidellyksi tulemista niin pinnallisen kriisin kuin feministisen maineeni kautta?

Mitä sanon töissä, jossa niinikään olen paitsi valveutuneen feministin maineessa myös tiettävästi parisuhteessa. Yhtäkkiä en menekään töihin yli kahteen viikkoon ja sen jälkeen lakkaan puhumasta henkilökohtaisista asioistani. Mitä tapahtuu yhteisille ystäville? Kuinka voin antaa anteeksi sen, että joku edelleen katsoo häntä silmiin ja nauraa hänen jutuilleen, tykkää hänen Instagram-kuvistaan? Mitä itse teen niille kuvottavan söpöille lomakuville?

Häpeä ei ole poistunut siitä huolimatta, että olen puhunut aiheesta paljon sekä ystävien että kriisiterapeutin kanssa ja melko julkisestikin. Kumppanini on jo pitkään ollut entinen kumppani ja yhteydenpitomme eron jälkeen karmeaa ja epärakentavaa. Olen vihainen edelleen ja lukuisista syistä. Lisäksi minun on vaikea ottaa itseäni vakavasti, koska feministisessä ylemmyydentunnossani elän yhä siinä maailmassa, jossa näin tapahtuu vain joillekin muille.

Kertoi: Sparkle for me, Argentina

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s