Yksinäisyys ei ole henkilökohtainen patologia

cat-2488395_960_720

[kuvassa mustavalkoinen valokuva kissan naamasta]

Sisältövaroitukset: ableistisia lainauksia

HelsinkiMissionin Näkemys-projekti haluaa vähentää yksinäisyyttä. Miten? Projektissa autetaan yksinäisiä ”muokkaamaan haitallisia ajatusmalleja, jotka luovat heille yksinäisyyttä” ja samalla ”kerätään tietoa siitä, minkälaisia yksinäisten ihmisten mentaaliset mallit oikein ovat”.

Tavoite on hieno, mutta keinot yksipuoliset. Onko yksinäisyydessä pohjimmiltaan kyse yksilön ”virhekäyttäytymisestä”? Vai siitä, että yhteisö sulkee ulkopuolelle normista poikkeavat? Ihmisten välinen vuorovaikutus on aina kaksisuuntaista ja toki yksinäisyyteen voi vaikuttaa myös itse. Tätä puolta kuitenkin korostetaan mediassa jatkuvasti, mikä luo helposti mielikuvaa yksinäisyydestä henkilökohtaisena patologiana. Unohdetaan, että enemmistön haitalliset ajatusmallit luovat yksinäisyyttä niille, jotka eivät täytä ns. ”normaaliuden” tiukkoja vaatimuksia.

Itselläni traumaperäiset dissosiaatio- ja stressioireet näkyvät ulospäin mm. ajatuksen ja muistin pätkimisenä, motorisena levottomuutena, hetkittäisenä ”poissaolevuutena” jne. Koska ihmiset eivät ymmärrä oireitani, ne tulkitaan usein hyvin negatiivisesti, esim. ”muija kieppuu kerjätäkseen huomioita”, ”se tuijottaa mun miestä” tai ”sitä ei yhtään kiinnosta, mitä me puhutaan”.

Muiden asenteet tekevät sosiaalisista tilanteista kuormittavia; huolimatta siitä, että olen perusluonteeltani iloinen ja seurallinen. Lisäksi monet ihmiset haluavat pitää etäisyyttä vähänkin poikkeavaksi katsomiinsa ihmisiin, ihan vaan varmuuden vuoksi. Mielessä keikkunee ymmärrettäväkin huoli: ”mitä jos tuo paljastuukin häiriintyneeksi hyypiöksi ja aiheuttaa ongelmia?”.

Olen sikäli onnekas, että voin todeta nämä asiat ilman katkeruuden pisaraa. Minulla on rakas perhe ja muutamia muita syvällisiä ihmissuhteita. Ja voin aina lähettää sosiopsykologiset normit täyttävän puolisoni verkottumaan vanhempainiltoihin ja naapuruston kissanristiäisiin. Lopulta minutkin yleensä hyväksytään siinä sivussa, ainakin ”sen hyvän tyypin hieman outona vaimona”.

Jos elämäni olisi mennyt vähänkin toisin, esim. jos olisin yhtään pahemmin sairas tai en olisi aikanaan tavannut aviopuolisoani, saattaisin hyvinkin kärsiä musertavasta yksinäisyydestä. Ja tilanteeseen tuskin auttaisi kurssi, jolla neuvotaan lähestymään ihmisiä reippaasti.

Odotan innolla että joku alkaa vähentämään yksinäisyyttä järjestämällä suurelle yleisölle kursseja sosiopsykologisen erilaisuuden hyväksymisessä. Miten ihanaa olisikaan, jos useampi ihminen uskaltaisi jättää pienet omituisuudet toisissa huomiotta ja katsoa niiden taakse?

Kertoi: Begemot

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s