Haava

27072765_1920439967969465_8083127130092545533_n

[kuvassa punaiselle taustalle sotkettu valkoista maalia]

sisältövaroitukset: r/iskaus, seksuaalinen väkivalta ja sen kuvailu, edellä mainittujen vähättely, victim blaming eli uhrin syyllistäminen, itsetuhoisuus, viiltely, uloste, kuristaminen, maininta häiriintyneestä kehonkuvasta, h-rittelu

Aziz Ansarin tapaus on repinyt auki sellaisia haavoja, joiden olemassaoloa en edes muistanut tai jotka olin onnistunut parsimaan umpeen ajan kululla, itseni syyttelemisellä ja ajatusten harhauttamisella. On pakko kirjoittaa auki mitä koin, niin paljon kuin haluaisinkin unohtaa koko asian, niin paljon kuin häpeänkin sitä ja miten suhtauduin siihen. Miten suhtaudun edelleen. Koska se ei ole mun vika eikä mun pitäisi joutua häpeämään.

Siitä on nyt viisi vuotta. Ehkä kuusi. Ne vuodet ovat sulautuneet hämäräksi massaksi sumua, pahoinvointia ja hajonnutta mielenterveyttä, enkä osaa laittaa asioita kunnolla aikajanalle. Joka tapauksessa olin juuri kokenut monta isoa elämänmuutosta, asuin alueella jota en tuntenut kunnolla ja olin niin köyhä, että tuntui usein helpommalta jättää syömättä kuin miettiä, mihin mulla olisi varaa. Mulla oli myös lukuisia itsetuhoisia käytösmalleja ja olin kaikin puolin paljon enemmän rikki ja eksyksissä kuin silloin tajusin.

Olin matkalla silloisen kumppanini luo ja pysähdyin odottamaan suojatien eteen. Valitsin reitin, jota en ollut ennen kulkenut, vaihtelun vuoksi. Myöhemmin mietin lukemattomia kertoja, millaista elämäni olisi nyt, jos olisin valinnut toisen suojatien. Mutta en valinnut, ja vastaani tuli mies, joka kysyi jotain. Tulta kai. Tarjosin sytkäriäni ja mies kertoi olevansa viereisessä hotellissa kisojen ajan, olevansa jonkinlainen järjestäjä, tarvitsevansa mahdollisimman pian jonkun tekemään helpon lippujenlajitteluhomman, johon ei menisi kauaa ja josta saisin pimeästi satasen. Mies oli humoristisen ja luotettavan oloinen, minua ainakin kaksikymmentä vuotta vanhempi, ja koska itsesuojeluvaistoni oli niihin aikoihin kyseenalainen (oliko syynä mielenterveyteni vai naiiviuteni, vaikea sanoa) ja tarvitsin rahaa todella kipeästi, suostuin. Varmistin, että työ tapahtuu julkisessa tilassa, ja mies vakuutti minun voivan työskennellä jossakin hotellin aulan sivuhuoneessa. Hänellä oli kiire vessaan.

Menimme hotelliin, aulatila olikin jostain syystä varattu tai liput olivat hänen huoneessaan tai jostain muusta syystä tila ei ollutkaan enää julkinen, mutta hälytyskelloni eivät soineet vieläkään. Olihan mies niin rehellisen ja mukavan oloinen, ja hän oli niin vanha ja minulla oli rasvaiset hiukset ja rumat vaatteet, olin mielestäni kaikin puolin todella epäviehättävä, lihava ja vastenmielinen. Mies antoi minulle siiderin ja kasan istumapaikkalippuja lajiteltavaksi ja ryhdyin hommiin. Olin saattanut olla tähän asti epäileväinen, mutta silloin epäilykseni hälvenivät. Hänhän antoi minulle liput, minähän tulin tekemään pimeästi työtehtävän tälle mukavalle miehelle ja ihmiset olivat lähtökohtaisesti luottamuksen arvoisia, elämässä sattui hassuja asioita ja piti vain uskaltaa heittäytyä. Tiedättehän. Laitoin kumppanilleni viestin, jossa kerroin etten pääsekään tulemaan, kerroin yllättävästä työtarjouksesta ja muistaakseni kaunistelin asiaa jotenkin, jotta hän ei huolestuisi. Ihan turhaan. Tiedättehän.

Annoin miehelle numeroni, koska vastaavanlainen puuha saattaisi olla tarjolla vielä lähipäivinä. Lajittelin lippuja ja jonkin ajan päästä mies kysyi, mistä arvasin hänen halunneen seuraa. Naurahdin ja vastasin jotain siihen suuntaan, että olen kai hyvä lukemaan ihmisiä. En ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Ajattelin hänen olevan yksinäinen ollessaan työmatkalla Suomessa ja haluavan juttuseuraa, kuten ihmiset joskus haluavat. Tämän jälkeen muistoni ovat sekavia, hämäriä ja tuskallisia. Jossain vaiheessa lippujen lajittelulla ei ollutkaan enää mitään merkitystä, vaikka työ oli kesken. Minun piti vain pitää hänelle seuraa. Katsoa telkkarista jalkapalloa tai jääkiekkoa tai jotain urheilua. Kerroin, että voin olla hänen seuranaan, mutten sen enempää. Että tilanne oli outo. Ja seuraava muistikuvani on se, mihin herään joskus öisin, hikinen keski-ikäinen mies päälläni, minä varmistamassa että hän käyttää kondomia ja toivomassa että se on mahdollisimman nopeasti ohi. Koska jossain välissä, jollain helvetin mystisellä tavalla jota en itse käsittänyt, olin muka suostunut siihen. Minähän olin mennyt huoraamaan. Enkä silloin tiennyt, että läsnäoloni ei tarkoita suostumusta. Se, etten juokse pakoon, koska tarvitsen palkkani ja pelkään väkivaltaista reaktiota, ei ole suostumus. Se, että minut manipuloitiin tilanteeseen josta en parikymppisenä ja rikkinäisenä nähnyt ulospääsyä, ei ollut suostumus. Mutta minä en tiennyt sitä ja onnekseni penis oli pieni eikä sattunut juurikaan ja vatsalleni putoili hikipisaroita ja minä tuijotin kattoa ja dissosioin. En silloin edes tiennyt, mitä dissosiaatio tarkoittaa.

Pyysin päästä lähtemään, mutta minun kuulemma täytyi viettää miehen kanssa koko ilta. Olin muka suostunut siihen aiemmin. Miehellä oli auktoriteettia, hän oli aikuinen ja varma ja järkähtämätön, ja edelleen näennäisen ystävällinen, vitsaileva. Minä nauroin väkinäisesti mukana. Pelkäsin, mitä tapahtuu, ellen nauraisi. Kerroin, etten halua seksiä. Sanoin sen monta kertaa. Minun piti hieroa hänen jalkojaan ja katsoa lisää urheilua. Ehkä hän pani minua silloinkin uudestaan, en ole varma, en muista. Mutta muistan sen, miten istuin hänen päällään ja hän puhui minulle siitä, miten vanhempana ymmärtäisin, kuinka luonnollista uloste on. Ja muita asioita. Vastustelustani huolimatta hän itsepintaisesti käski minun kuristaa itseään ja hokea, kuinka hänen täytyy tehdä minulle iso kasa paskaa tai rankaisen häntä. Minun piti hokea sitä monta, monta, monta kertaa samalla kun kuristin häntä ja hän kai laukesi. En tiedä. Halusin kuristaa kovempaa ja niin kauan, että saan olla hiljaa ja lähteä. Mutta en uskaltanut. En voinut. Tietenkään.

Se ilta kesti ikuisuuden. Pyysin enemmän rahaa kuin satasen. Kun vihdoin sain luvan lähteä, mies oli tympeä ja vihaisen oloinen. Minua pelotti, että olin tehnyt kaiken turhaan. Sain sataviisikymppiä ja lähdin hotellista juosten. Itkin, huusin ja kävelin. Syytin itseäni siitä, miten helvetin tyhmä olin ollut. Olin tehnyt kuvottavia asioita jotka ylittivät kaikki rajani, ajattelin olevani likainen huora ja vieläpä vahingossa. Ajattelin pettäneeni kumppaniani. Myöhemmin viiltelin. Sen jälkeen kerroin naureskellen ystävilleni ja kumppanilleni sepitetyn tarinan siitä, miten omituinen kohtaaminen suojatiellä johti siihen, että sain vain pari tuntia kestäneestä lippujen lajittelusta sataviisikymppiä. Hahah! Mikä tuuri!

Sitten tein parhaani unohtaakseni, että kaikki tämä tapahtui minulle. Olin antanut miehelle numeroni ja hän soitteli monta päivää. Aloin hyperventiloida joka kerta, kun puhelin soi. En muista, kuinka kauan. Jonain päivänä näin hänet asemalla ja hän huusi perääni. Juoksin karkuun. Sitten hän kai palasi kotimaahansa ja minä toivoin, etten näe häntä enää koskaan. Silti sain sydämentykytyksiä pitkään nähdessäni miehiä, jotka muistuttivat häntä. Vihaan edelleen sitä, jos joku soittaa minulle varoittamatta siitä etukäteen. Minulla kesti kauan tottua ahdistumatta seksiasentoihin, joissa kumppanini on päälläni. Ja jossain aivojeni perukoilla, huolimatta kaikesta siitä minkä puolesta taistelen ja mihin uskon, metoo-kampanjasta ja lisääntyvästä tietoisuudesta, rajojen asettamisesta, suostumuksesta ja feminismistä – jossain syvällä luulen edelleen, että se oli minun syytäni.

Ja nyt media on täynnä kaikkea sitä, joka vetää mieleni syvyyksistä kaiken tämän jatkuvasti, joka päivä. Se on uuvuttavaa. Haluan seurata keskustelua, haluan olla mukana, mutta jokainen vähättelevä kommentti ja uhria syyllistävä paholaisen sanansaattaja on kuin pieni isku myös suoraan minuun. Jokainen muistuttaa minua siitä, että näin monen henkilön mielestä minä olen syyllinen siihen mitä tapahtui, mitä minulle tehtiin. Että harhaan johtamisella, manipuloinnilla ja valta-asetelmilla ei ole väliä verrattuna siihen, että olisin voinut teoriassa huutaa ja juosta pois sen sijaan, että olin hämmentynyt, huijattu ja avuton ja odotin vain kaiken olevan ohi, koska en osannut muutakaan.

Tämän kirjoitettuani tuntuu, kuin olisin puristanut sisältäni märkivän paiseen, enkä tiedä, mitä tehdä sille nyt. En halua kuulla, miten mies olisi pitänyt saada vastuuseen tai miten minun olisi pitänyt pitää puoleni. Mies on kaukana Euroopassa, todisteita ei ole, asiasta oli vuosikausia jo siinä vaiheessa kun aloin ymmärtää että kokemastani voisi puhua raiskauksena ja poliisia ei tunnetusti kiinnosta. Halusin vain ryöpyttää ulos sen, mikä on kuplinut pintaan koko syksyn, ja nyt Aziz Ansarin ollessa viimeinen pisara. Hyväksikäyttäjät voivat olla näennäisen hyväkäytöksisiä ja hauskoja ja uhrit voivat osoittaa kymmenillä tavoilla haluavansa pois tilanteesta, vaikka yksikään niistä ei olisi karkuun juokseminen. Minut on raiskattu ja se ei ollut oma vikani. Ne miehet tietävät tasan tarkkaan mitä tekevät ja jättävät tietoisesti huomiotta kaikki ne signaalit, joista näkee, että suostumusta seksuaaliseen kanssakäymiseen ei ole. Se on heidän valintansa ja se on aivan helvetin väärin. Enkä aio hyväksyä keneltäkään sitä paskaa, ettei minua tai lukemattomia muita olisi hyväksikäytetty ja raiskattu vain siksi, että olimme jollain tavalla itse osallisia tilanteeseen päätymiseen. En edes itseltäni.

Kertoi: Virva

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s