[Kuvassa on Marcia Baldwinin ”Feed me”-niminen maalaus, jossa on pieni pörröinen possu, joka näyttää vähän apealta ja mietteliäältä.]
Sisältövaroitus: kuolema
Lopetin taas yhden terapian olosuhteiden pakosta.
Olen sanonut kipeitä hyvästejä ennenkin.
Ensimmäinen hyvä mielenterveystoimiston psykologi katosi, perui ajat ja siirryin toiselle. Myöhemmin kuulin, että hän kuoli syöpään.
Toinen hyvä tuli eteeni toisessa kaupungissa. Odotimme yhdessä päiväsairaalapaikkaani. Hyvästit olivat toiveikkaat.
Kolmas oli omahoitajani päiväsairaalassa. Työstimme eroa jo etukäteen. Itkin paljon, annoin läksiäislahjan ja etsin vuosia hänen kasvojaan ihmisjoukosta. Kun lopulta tapamisemme, kohtaus oli harmittava. Hän ei tietenkään muistanut minua enää niin hyvin, hän oli eläkkeellä ja minä olin yksi monista.
Neljäs oli terapeuttini, jonka näkeminen alkoi viimeisenä vuotena jo vituttaa. Olo
ilman hänen haukankatsettaan oli vapaampi. Sain välillä mokailla ilman, että se oli iso juttu. Hänen äänensä olen sisäistänyt, mutta se on ankara.
Tämä viides suru on siis yksi monista hoitopolullani. Sattuu silti. Kiintyminen hoitosuhteissa on vaikeaa, koska sitä seuraa aina ero. Tilalle ei tule toista. Tulee toivottavasti muita, mutta ne ovat eri ihmisiä ja eri vuorovaikutussuhteita.
Viides sanoi, että minuun on ollut hienoa tutustua, ja että olen hyvä terapoitava, vastaanottavainen ja kosketuksissa tunteisiini. Se lohduttaa, olen siitä epävarma.
Mutta illalla itken. Sattuu. Olisin mieluummin terve, valmis, hänen tyttärensä tai ystävänsä, joku joka saa olla hänen kanssaan ilmaiseksi ilman erityistarpeita.
Jos olisin saanut olla tuollaisen ihmisen lapsi, en edes tarvitsisi terapiaa.
Meillä ole oikein mallia mihinkään muihin eroihin, kuin parisuhteisiin. Olisi syytä.
Sydänsuruja tulee monenlaisista tärkeistä ihmissuhteista, vaikka ero olisi hallittu.
