Huomionarvoinen ihminen

cat-93986_960_720

[valokuva puussa kököttävästä mustavalkoisesta kissasta, joka katsoo kameraa kohti lehdettömien oksien lomasta. Sen takana näkyy oksia ja sininen taivas]

Sisältövaroitus: itsetuhoisuus (maininta)

Olen pitkän sairaushistoriani aikana kuullut lukemattomia kertoja, miten mielenterveysongelmat ja niiden oireet ovat ”vain huomion hakemista”. Toviin en onneksi ole törmännyt tähän kliseeseen, tai jos olenkin, on joku jo ollut puolustamassa mielenterveysongelmien oikeellisuutta ja vakavuutta. Harmillisen vähän – jos ollenkaan – olen kuitenkin kuullut puhuttavan siitä, miten huomionhakuisuuden leimaaminen huonoksi tai jotenkin epäaidoksi asiaksi on sekin todella ongelmallista.

Oman masennukseni juuret lienevät pitkät ja monihaaraiset, mutta suuri osa niistä on vankasti siinä tavassa, miten minut kohdattiin tai jätettiin kohtaamatta, kun olin lapsi. Muistan kokeneeni jo hyvin pienenä, että olen jotenkin vääränlainen: liian äänekäs, liian huolimaton, epäkohtelias ja näsäviisas. Muistan päiväkodissa kaivanneeni aikuisten huomiota ja tulleeni patistetuksi leikkimään muiden lasten kanssa. Kodin tapahtumista en muista paljonkaan, mutta kuulemani perusteella on varsin mahdollista, että olen jo todella pienenä kokenut jääväni yksin ja ilman aikuisen läsnäoloa.

Sairastuin masennukseen suhteellisen varhain ja oireeni näkyivät selvästi myös ulospäin. Kun vihdoin sain pahalle ololleni vahvistuksen, en enää edes yrittänyt peitellä mitään ja seuraavat vuodet olivat kevyttä helvettiä niin minulle kuin läheisillenikin. Teini-ikäisenä minulle kerrottiin liian monta kertaa, miten sairausoireiluni oli ”vain” huomion hakemista. Oli se sitäkin, totta kai, mutta ei mitenkään ”vain”. Tällaiset kommentit olivat omiaan paitsi vähättelemään sairautta, myös opettamaan, että huomion ja hyväksynnän tarvitseminen ja hakeminen on ehdottoman väärin.

Vasta aika hiljattain on ollut helpompaa hyväksyä se tosiseikka, että ulospäin näkyvistä oireistani osa on aina huomion hakemista – avun pyytämistä, joskus suoranainen hätähuuto. Viesti siitä, etten jaksa omin voimin, että kaipaisin välillä lohtua ja turvaa, että nyt yksinkertaisesti uuvuttaa liikaa. Hyväksynnän myötä on tullut hiljalleen kyky ilmaista asia jotenkin toisin ja mahdollisesti jo ennen kuin kaikki paska valuu lahkeeseen. On tullut hieman helpommaksi pyytää syliä ja sympatiaa tai kehuja niin, ettei ensin itse lyttää itseään täysin. Loppujen lopuksi tuntuu olevan kaikille paljon helpompaa, että läheiseni voivat osoittaa välittämisensä jo ennen kuin ehtivät olla pitkiä aikoja sydän huolesta mustana.

Minä toivon, ettei kenenkään, lapsen tai aikuisen, tarvetta tulla huomioiduksi enää vähäteltäisi ja paheksuttaisi. Toivon, että kun seuraavan kerran joku yrittää vähätellä toisen kokemaa tuskaa ei kukaan rientäisi toteamaan, että kyllä tämä on ihan ”oikeaa pahoinvointia” esittäen sitä huomiontarpeen vastakohdaksi. Toivon myös, että yhä useampi samankaltaisten asioiden kanssa painiva kokisi voivansa saada välittämistä myös ilman itsetuhoisia tai muuten vahingollisia keinoja, ennen kuin tilanne eskaloituu – ettei kenenkään tarvitsisi pelätä jäävänsä parantuessaan yksin.

Ja herran tähden, lakatkaa sanomasta, että huonovointinen ihminen ”hakee vain huomiota”, jos ette vielä ole lopettaneet.

Kertoi: Felis catus

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s