Tabujuttuja ja virallisia tarinoita

21762044_1701685856532975_7162989138536542631_n

[kuvassa pillerinpyörittäjä pyörittää lantapalloa]

Sisältövaroitukset: lääkkeet, dementia, sivuvaikutukset, epäluottamus terveydenhuoltoon, ahdistus ja trauma (mainintoina)

Psykiatrian poliklinikoilla on jo hyvän aikaa pyritty vähentämään rauhoittavien lääkkeiden ja nukahtamislääkkeiden määräämistä potilaille. Nuorempana olen käynyt läpi sateenkaarenvärisen nappulakirjon SSRI-lääkkeistä neurolepteihin, epilepsialääkkeisiin ja litiumiin, mutta seurannan ollessa luokattoman heikkoa ja diagnoosin väärä, kärsin lähinnä niiden karmeista sivuvaikutuksista. Ainoat ahdistuksiin, takaumiin ja unettomuuteen tepsivät lääkkeet ovat minun kohdallani olleet rauhoittavat lääkkeet sekä nukahtamislääkkeet. Olen käyttänyt niitä useamman vuoden ajan tarvittavina lääkkeinä – vastuullisesti, toleranssin nousematta ja tauottaen. Muita lääkkeitä en ole käyttänyt vuosiin.

Tänä vuonna rauhoittavien annokseni puolitettiin ilman konsultaatiota reseptin uusinnan yhteydessä, ja asiasta soitettuani sain kuulla psykologin – ei siis lääkkeen määränneen psykiatrin – selittävän minulle, että ”on kurjaa jos niihin kehittyy riippuvuus, sinähän käyt nyt terapiassa niin rauhoittavat pitäisi hiljalleen lopettaa”. Hyvä muuten, mutta traumaterapia on surullisenkuuluisaa siitä, että asiat pahenevat ennen kuin ne paranevat. Vaikka terapeuttini kanssa pystyin jo vähän naureskelemaankin psykologin pihalla ololle, valaisi se minulle harmillisesti kuinka pahassa maineessa bentsot nykyään ovat.

Puolivuotisilla seurantakäynneillä bentsojen käytöstä on aina kyselty tarkasti – mikä ei ole lainkaan huono asia. Uutena kuvioon on tullut pitkän aikavälin sivuvaikutuksilla pelottelu. Psykologini totesi viime tapaamisella kesällä, että ”nythän on tutkittu, että kognitiiviset kyvyt heikkenevät bentsojen käyttäjillä. Niin ja niillä syntyy nopeasti riippuvuus”. Dementiasta puhuttiin. Vastasin, että on totta, että muistihäiriöitä esiintyy bentsodiatsepiiniryhmän lääkkeitä käyttävillä vanhuksilla, mutta minä olen kolmissakymmenissä – ja jo pelkkä traumaperäinen stressihäiriö korreloi muistisairauksien kanssa. Toisaalta, mitäpä henkiselle hyvinvoinnilleni tekee armoton ja lievittämätön ahdistus ja toimintakyvyttömyys? Psykologi vastasi, että ainahan voi käyttää SSRI:tä – viis siitä, ettei niillä ole ollut aiempaa vastetta, ja ahdistukseni vain lisääntyi niitä käyttäessäni. En jaksanut alkaa vääntämään asiasta sen enempää, koska psykologi vain tekee työtään ja toistaa koulutuksissa ja ohjeistuksissa määriteltyjä totuuksia, joiden tehtävänä on pitää katujen nappikauppa ja polien asiakkaiden lääkkeiden väärinkäyttö kurissa – viis potilaista, joilla olisi perustellut käyttöaiheet bentsoille, noille syntiryyneille.

***

Minulle nuorempana määrättyyn lääkekimaraan kuului myös hydroksytsiini: kauppanimellä Atarax myytävä antihistamiini, joka tuolloin tarvittavaksi lääkkeeksi määrättynä auttoi jotakuinkin huonommin kuin sokeripilleri. Hiljattain käytin samaa lääkettä somaattiseen vaivaan, ja huomasin että säännöllisellä käytöllä väkijoukoissa ja muuten runsasärsykkeisessä ympäristössä kärsimäni ylivireysoireet ja säikähtely lievittyivät. Kun energiaa ei enää tuhlaantunut alitajuiseen ympäristön riskiarviointiin, jaksoin sekä käydä luennoilla että nähdä iltaisin kavereita – mikä ihme! Lisäksi lääkkeen muu vaikutus tuntui miedolta: ei bentsoille ominaista pörröistä oloa tai mainittavaa väsymystä. Soitin polille ja kysyin, voisiko valmistetta ottaa kokeiluun päivittäisenä lääkityksenä. Sama psykologi oli nyt onnesta soikea, korosti lääkkeen vaarattomuutta ja varasi minulle pikaisen puhelinajan psykiatrille. Olin itsekin äärimmäisen helpottunut – voisiko olla totta, että oireideni lievittämiseen olisi todella olemassa edullinen, vanha, riippuvuutta aiheuttamaton, päivittäiseen käyttöön sopiva lääke? Olisin voinut itkeä ilosta.

Vietin illan etsiskellen valmisteesta lisätietoa. Aluksi kaikki näytti hyvältä: ei toleranssia, ei merkittäviä sivuvaikutuksia, ei väärinkäyttöpotentiaalia (minun ei siis enää tarvitsisi pelätä jokaiseen puolivuotiseen polikäyntiin liittyvää ristikuulustelua). Ainoa merkittävä ongelma liittyi sydänterveyteen, mutta minulla ei komplikaation riskitekijää ollut. Kuitenkin vertaisforumeilla näkyi valitteluja muistin huonontumisesta pitkäaikaisen käytön myötä. Hämmennyin ja ryhdyin etsimään tutkimustietoa. Tämä ”vaaraton” valmiste korreloi dementiariskin kanssa siinä missä bentsodiatsepiinitkin (ks. laajaa huomiota herättänyt Adult Changes in Thought-tutkimus). Sen vaarattomuus kuitenkin sopii viralliseen tarinaan, eikä kukaan ainakaan pääse pitämään ”hauskaa” sitä väärinkäyttämällä. Toisaalta: ACT-tutkimus keskittyy yli 65-vuotiaisiin, ja lääkkeiden korrelaatiossa dementiariskiin saattoi piillä muna ja kana-kysymys, kuuluuhan ahdistus dementian ensioireisiin. On kuitenkin huomionarvoista, että joidenkin valmisteiden vaarallisuutta korostetaan ja toisten vähätellään, jos kumpikin korreloi kasvaneen riskin kanssa. Sopii toivoa, että kyseessä on yksittäinen tietämättömyydestä tai huonoista hoitokäytännöistä johtuva moka eikä isompi linjaus – tuntuu hirviömäiseltä ajatukselta, että potilaita aktiivisesti estettäisiin tekemästä terveyttään koskevia informoituja valintoja.

***

Minä en tiedä, mitä tulen lääkkeen suhteen tekemään. Voisin kerjätä sukulaisilta rahat yksityiseen psykiatriin, jonka hoito ei ole riippuvaista virallisista tarinoista. Tällöin voisin arvioida ammattilaisen kanssa, kumpi vaihtoehto tuhoaa mieleni fysiologista perustaa – aivoja – pahemmin: hoitamaton ahdistus ja traumaperäinen oireilu vai mahdollisesti tulevaisuudessa dementiaa aiheuttavat lääkkeet. Voisin päättää, että tämänhetkinen hyvinvointini on etusijalla, syödä lääkkeitä ja ottaa riskin, jonka suuruutta minun asiantuntemukseni ei riitä (eikä pidäkään maallikkona riittää) arvioimaan. Voisin kokeilla tuntematonta lääkitystä, joka olisi esimerkiksi niin uutta, etteivät sen käyttäjät ole vielä ehtineet sairastua: ainakaan tieto ei lisäisi tuskaa. Voisin…

Traumaperäisestä stressistä ja ahdistuneisuudesta kärsivä ihminen on nykyisessä hoitojärjestelmässä puun ja kuoren välissä. Psyykenlääkkeiden kirjossa ei ole täsmälääkkeitä monimuotoisiin traumaoireisiin. Terapia on toimiva hoitomuoto, mutta minä haluaisin pystyä elämään mahdollisimman normaalia elämää myös nyt, kun pitkä terapiaprosessi on vasta aluillaan, olenhan hukannut jo vuosia traumani takia. Elämäni ilman lääkitystä on usein tuskallista ja vaikeaa, ja lääkkeet saattaisivat parantaa elämänlaatuani ja toimintakykyäni hurjasti. Tällä hetkellä seison psyykeni linnan juhlasalissa muurauslasta kädessä ja yritän päättää, haluanko paikata rapistuneita asuinkerroksia asuttavaan kuntoon ja rakennanko kenties uuden torninkin – käyttäen laastia, johon on jauhettu perustusten kiveä. Rakennusmestari käy paikalla kerran puolessa vuodessa, tuskin tuntee minua, enkä voi luottaa piirustuksiin joille hän ohjeensa perustaa. Tässäpä minä ummikko sitten yksinäni arvon, viekö virallisesti vaaraton hoito minulta tulevaisuuden.

Kertoi: Skarabee

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s