Kun harjoittelu ei tee mestaria

21462424_10159138023335447_5875859929862993145_n

[kuvassa valkoisella taustalla lähikuva kahden ihmisen käsistä. Nuoremman ihmisen kädet pitävät otteessaan vanhemman ihmisen käsiä.]

Sisältövaroitukset: kuolema, intimiteetin rikkovat hoitotoimenpiteet








Joka aamu kello 6.30 haluan kuolla. Se on aika, jolloin lähden bussilla työharjoittelupaikalleni. Opiskelen sosiaali- ja terveysalan perustutkintoa ja teen kuuden viikon työharjoittelua vanhainkodissa. Työ sujuu hyvin, työpaikkaohjaajani ovat mukavia ja asiakkaat kivoja. Silti ahdistaa, koko ajan.

Tiesin jo opiskeluja aloittaessani, että tämä harjoittelu tulee olemaan opiskelujeni rankoin. Pari viikkoa koulun alkamisen jälkeen ammattiliiton edustaja tuli esittäytymään luokallemme ja kysyi mitä jännitämme eniten opiskeluissa. Vastasin, että vanhustyön harkkaa ja hän lohdutti, että ”no sinähän ehdit sitten vaikka pelata korttiakin asiakkaiden kanssa”. Ei helpottanut eikä erityisesti auttanutkaan.

Vaikka syyt tutkinnon hankkimiseen olisivat mitkä, joutuu jokainen opiskelija kuitenkin käymään samat harjoittelut läpi. Harjoittelut ovat rankkoja sillä uutta opittavaa on niin paljon työpaikan käytännöistä hoitotyöhön asti, lisäksi jokaisella asiakkaalla on tietysti omat mieltymyksensä, joiden kanssa pelaamalla varmistetaan jokaiselle mahdollisimman hyvä hoito. Harjoittelun kriteerit ovat tiukat, 3:n suoritus vaatii kokemattomalta hoitajalta jo paljon.

Itse olen onnekas sillä minulla on hoitosuhde kaupungin mielenterveyspalveluihin enkä joudu hakemaan apua kouluterveydenhuollon kautta. Mielenterveysongelmat hoitohenkilökunnan sisällä on ainakin itselleni vielä sen verran suuri tabu, että en todellakaan pystyisi niitä kenellekään koulussa myöntämään. Ruksinhan hakemuksessa jo rastin, että mikään sairaus ei tule vaikuttamaan opintoihini.

Minulle henkilökohtaisesti vaikeinta on hoitotyössä tapahtuva ihmisten intimiteetin rikkominen. Pesut, vaipan vaihdot, katetroimiset, rasvaukset, kaikissa joudun kohtaamaan alastoman tuntemattoman, jonka hyvästä hoidosta ja kunnioittavasta kohtelusta minä olen vastuussa. Nämä ovat niin olennainen osa hoitotyötä, että en voi niistä kieltäytyä edes omien traumojeni takia.

Toivoisin, että sosiaali- ja terveysalan koulutuksessa alettaisiin ottaa paremmin huomioon myös tulevan ja nykyisen hoitohenkilökunnan omat mielenterveyden ongelmat. En nimittäin todellakaan ole ainoa tapaus. Tosin tällä hetkellä ainoa kerta kun olen kuullut, että tämä asia on myönnetty tapahtui hoitajien taukohuoneen kahvipöydässä kun eräs ohjaajistani mietti kuinka eräs omainen voi olla lähihoitaja kun hänellähän on mielenterveysongelmia. Mikä shokki! Koulussa mielenterveyden käsitteleminen oli niin surkeaa, että vaati töitä kestää olla tunnilla kuuntelemassa kuinka ”masennuksesta ja skitsofreniasta voi aina parantua!”.

Minulla on vielä kaksi viikkoa harjoittelua jäljellä. Kymmenen päivää, joina haluan kuolla. Tulen selviytymään, mutta oman mielenterveyteni kustannuksella.

Kirjoitti: Sisar hento

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s