[Mustavalkoisessa piirroskuvassa on ahdistuneen näköinen opossumi. Se istuu paksulla puun oksalla, taustalla leijailee kaksi puusta maahan putoavaa lehteä.]

Sisältövaroitukset: köyhyys, Kela, häpeä, mainintoina perheväkivalta ja r/iskaus

“Vain viidennes yliopisto-opiskelijoista valmistuu viiden vuoden tavoiteajassa. Minun ei tarvitse olla yksi heistä.”

Syksy. Kuudes vuosi yliopistolla alkaa. Ehkä tänä vuonna mä viimein valmistun kandiksi. Ehkä en.

Kandintutkielma on kirjoitettu jo kolmantena opiskeluvuotena – sitten mielenterveys romahti. Sattui useita asioita samaan aikaan: tutkielman teko, muutto väkivaltaisesta lapsuudenkodista, myrkyllinen ihmissuhde, vähän myöhemmin r/iskaus. Vuosikausia mielen perukoille painetut, tukahdutetut traumat heräsivät, tuli akuutti kriisi, aiemmin riittäneet keinot kompensoida keskittymishäiriötä ehtyivät. Elämä hajosi kerralla käsiin. Alkuun pääsin luennoille, mutten tentteihin. Sitten en jaksanut enää luennoillekaan.

Olen ollut kohta kaksi vuotta suorittamatta kursseja, ja viimeiset puoli vuotta sairauslomalla. Odotan kauhulla Kelan kirjettä opintotukien takaisinperinnästä. Lääkärit ovat sanoneet voivansa kirjoittaa lausunnon, jonka mukaan en ole voinut suorittaa opintopisteitä mielenterveydellisistä syistä, mutta epävarmuus pelottaa. Entä jos Kela ei hyväksy selitystä, tai ei hyväksy sitä koko ajalta? Mistä ihmeestä saan rahat tukien takaisinmaksuun, jos niin käy?

Haluaisin palata yliopistolle ja saada kandin paperit viimein kasaan. Nyt alkuun kuitenkin riittää se, että uskallan käydä joskus opiskelijaravintolassa syömässä ja en huku siihen häpeään, mikä iskee välittömästi minne tahansa kampuksella mennessä. Tunne siitä, että kaikki tuntemattomatkin varmasti näkee, että toi on sellanen luuseri, joka ei oo vieläkään edes kandi. Ja pelko, että törmää tuttuihin, niin kuin yliopistolla aina törmää, ja sitten ne kyselee että miten sulla menee ja eipä olla nähty piiitkään aikaan ja missä sä oot ollu, mitä kursseja sulla nyt on? Ja että joko pitää valehdella tai tunnustaa että syrjäytymässä olen ollu, ku on ollu tässä VÄHÄN KAIKKEE. Ja se syyllisyys mikä tulee kun muistaa niiden ihmisten faceen ja instaan postaamat valmistujaiskuvat ja sen oman niistä nousseen häpeän ja kateuden ja häpeän siitä kateudesta, että pitäisi olla onnellinen toisten puolesta eikä niin itsekeskeisesti ajatella että tuokin minun tuutoroitavana ollut fuksi on nyt saanut kandin paperit ja minä en.

Sellaista on syksy opinnoistaan pudonneelle. Paitsi tänä vuonna pitäisi oikeasti palata yliopistolle. Sairauslomaa on vuoden loppuun, ja vaikka sitä sen jälkeen jatkettaisiin, helmikuussa tulee vuosi täyteen ja enempää ei voi saada. Paluu kyllä varovaisesti kiinnostaa, vaikka samalla myös pelottaa paitsi kaiken tämän häpeän, myös oman mielenterveyden kestämisen puolesta. Osaanko mä enää edes istua luennolla 90 minuuttia putkeen, jaksanko keskittyä mihinkään, hajoaako kaikki käsiin ensimmäisen tentin tai deadlinen tullen. Mutta sen näkee sitten. Ensin harjoittelen opiskelijaruokalassa ja kirjastossa olemista, sitten ehkä otan yhden kurssin kokeiltavaksi. Yritän antaa itselleni aikaa ja armoa, uskotella huolesta ja häpeästä täyttyvälle mielelle ettei ole kiire minnekään, vaikka samaan aikaan tiedän, että niin Kela, yliopisto kuin tämä valtiokin pakottavat minut kiirehtimään, jaksoin tai en.

Kertoi & kuvan piirsi: Utu V.