Hyvästit lapsuudelle jota ei ikinä ollut

muumein sanottuna mörkö

[kuvassa Tove Janssonin mustavalkoinen piirros, jossa Muumit-sarjan hahmo Mörkö katsoo valaisevaa, maassa olevaa öljylamppua kädet koholla, on yö]

Sisältövaroitukset: insesti, lasten seks. hyväksikäyttö, itsemurha, viiltely, dissosiaatio, alipaino&syömishäiriö (maininta), seksi (maininta), lääkäri, sairaala, lastensuojelulaitos, sossu, terapia, maailmanloppu, meteoriitti, pakko-oireet, yksinäisyys, vanheneminen, kuolema (kuvailua), hämähäkki, koulukiusaus (maininta), ableistinen slurri

Mä olen kohta 25-vuotias. Ensimmäinen neljännesvuosisata. Se on pitkään tuntunut iältä, jolloin Shit Gets Real, sitä on oikeasti aikuinen. Ja niinhän sitä monella tapaa onkin, silloin esimerkiksi mun tapauksessa lukion alusta on jo 10 vuotta, korkeakoulututkinto suoritettuna, ensimmäinen lapsi täyttää 3. Ja vaikkei kaikilla näitä samoja ”rajapyykkejä” takana ole, on 25 hyvin yleistä aikaa kehityskriisille, alkavalle, käynnissä olevalle, jollakin se voi olla helpottamassa. Kehityskriisin lopputuloksena tiedostettuna ja hyväksyttynä että lapsuus todella oli ja meni, eikä sitä enää koskaan saa takaisin.

Mun isää käytettiin todennäköisesti seksuaalisesti hyväksi, kun se oli pieni. Sen vanhemmat lähetti sen toiselle puolelle Suomea kouluun, ja se asui jonkun sukulaistädin luona, joka sitten teki sille jotain, ilmeisen pitkänkin aikaa. Eikä siitä silloin puhuttu, ei se käsitellyt asiaa millään tavalla, joskus oli mun äidille siitä jotain kertonut.

14-vuotiaana aloin oireilla todella vahvasti, pelkäsin koko kesän, että meteoriitti iskisi ja tuhoaisi aivan kaiken. Itkin iltaisin itseni uneen, jos pikkusiskot eivät sillä kertaa suostuneet nukkumaan mun vieressä, niin paljon mua pelotti. Uidessa mietin aina kuinka monella vedolla ehtisin rantaan jos meteoriitti iskisi juuri silloin, ajattelin että kuivalla maalla kuoleminen olisi parempi kuin elävältä kiehuminen. Pidin kädessä hiuslenksua jossa oli metallinen osa, sitä rämpytin rannetta vastaan kolmen sarjoissa yhä uudestaan, uudestaan ja uudestaan, se voisi jollakin tapaa estää meteorin tulon.

Ennen meteoriittikesääkin oli hyvin pitkään ollut monia hälyttäviä merkkejä siitä ettei mulla ole asiat kunnossa, mut ei niihin oltu huomattu tarttua. Esimerkiksi n. 8-vuotiaasta asti muutin heti ilmojen lämmettyä telttaan meidän talon pihaan ja nukuin siellä lähes koko kesän, ukkosöitä lukuunottamatta. Yhtenä keväänä pystytin teltan kun maassa oli vielä paikoin lunta. Kotona mun turvapaikka oli ison pihan perimmäisessä nurkassa ylikasvaneen kuusiaidan kolmanneksi vikassa välissä. Kannoin sinne kiviä, joilla ympäröin neulasmattoisen ”pesän”, minne ei nähnyt maata viistävien oksien ansiosta. Sinne menin usein ihan vain olemaan ja istumaan hiljaa (vanhempana se toimi myös salatupakkipaikkana). Yläasteen alussa halusin niin kipeästi oman huoneen, että muutin asumaan yhteen komeroon, joka oli juuri patjan levyinen, päätyyn mahtui pieni pöytä, talvella lämpötila laski lähelle 10 astetta, ja öisin heräsi siihen kun lukki kävelee kasvoilla.

En osannut heittäytyä mielikuvitusleikkeihin, ellei niissä ollut jotain hyvin pelottavaa mörköä, jota piti paeta. Yksillä synttärijuhlilla sain muut lapset pelkäämään mörköä niin paljon, että ne vaativat lopettamaan leikin kesken. Toinen minkä osasin, oli joko itse tai nukeilla tuotetut erittäin paljon seksiin liittyvät tai sitä imitoivat leikit. Mua kiusattiin todella raa’asti koko peruskoulun ajan, mutta menin sinne aina mielummin kuin olisin jäänyt kotiin. Omille vanhemmilleni en puhunut asioistani mitään, mutta elin ja hengitin kaikesta siitä, mitä opettajat mulle sanoivat. Ja juuri opettajat lopulta huomasivat että mä en voinut hyvin, ja pyysivät kouluterveydenhoitajaa juttelemaan mun kanssa.

Mä oon aina sanonut et mulla on ollut onnellinen lapsuus. Kun istuin kolmatta kertaa koulupsykologin huoneessa (jonne terveydenhoitaja oli mut heti lähettänyt), kerrottuani minkälaista mun elämä on, käsivarret viiltohaavoilla, erittäin alipainoisena, itsemurhasuunnitelmat mielessä, katsomassa kuinka koulupsykologi itkee ja pian poistuu huoneesta nyyhkyttämään oven taakse, mä olin oikeasti hämmentynyt. Koska ”olihan” mulla kuitenkin asiat kotona ihan niin kuin piti, toisin kuin niin, niin monella luokkakaverilla. Samana päivänä myöhemmin terkkari tuli hakemaan mut kesken tunnin luokasta ja vei mut terveysasemalle, jossa koulupsykologi oli lääkärin kanssa odottamassa, tarkoituksena tehdä välittömästi lähete nuorten suljetulle psykiatriselle osastolle. Kun soitin lääkärin käskystä äidille, se oli vihainen, ”koska ei meillä kotona ollut mitään vialla ja mun pitäisi tulla kotiin”.

Sairaalassa vietin lopulta 6 kuukautta, joka ikisessä pidetyssä hoitoneuvottelussa mun isä sanoi ettei sillä ole huolta musta, äiti toi mukanaan netistä tulostettuja artikkeleita, jotka todisti ettei hän ollut syyllinen mun sairaalassa oloon. Osastojakson jälkeen omasta pyynnöstäni, omahoitajalta saadun idean myötä, mut sijoitettiin nuorisokotiin. Ajattelin edelleen, että mun lapsuus oli hyvä ja mun vanhemmat rakasti mua, mä en vain kerta kaikkiaan kestänyt ajatusta lapsuudenkotiin palaamisesta.

Oli niin ihmeellinen tunne, kun nuorisokodissa, mun kotona, oli yhtäkkiä aikuisia, jotka aktiivisesti kysyivät kuulumisia, suunnitelmia, mitä tehtäisiin yhdessä, ilmaisivat huolensa, kertoivat olevansa ylpeitä. Aikuisia joille oli helppo puhua, joiden nähden saattoi itkeä, joiden seuraan hakeutui. Aikuisia, jotka ensimmäistä kertaa puhuivat siitä kuinka mun keho on mun, kellään ei ole oikeutta koskea siihen ilman mun lupaa. Kävin kotilomilla muutaman kerran vuodessa, olisin saanut lähteä vaikka joka viikonloppu. Päällisin puolin asiat alkoivat rullaamaan parempaan päin, mutta muutaman kuukauden nuorisokodissa asumisen jälkeen olin kuitenkin taas todella huonossa kunnossa, elin lähinnä viillelläkseni. Lopulta päädyin hyvin lähellä onnistumista olleen, kolmannen itsemurhayrityksen jälkeen muutamaksi kuukaudeksi takaisin suljetulle, jossa olin kuukauden päivät vierihoidossa ja kaksi viikkoa huone-eristyksessä. Sen hoitojakson jälkeen aloin viimein saada elämästä kiinni, vaikkeivat kaikki oireet kadonneet.

Äiti kertoi kun olin suunnilleen 12-vuotias, että isän aikaisemmassa avioliitossa syntyneet sisaruspuolet syyttivät isää seksuaalisesta hyväksikäytöstä, mutta he olivatkin kaikki ”hulluja”, joiden sanaan ei tietenkään voinut luottaa. Heillä oli ollut masennusta, syömishäiriöitä, itsetuhoisuutta, yhdelle oli diagnosoitu skitsofrenia, useammat olivat kuuluneet tai kuuluivat edelleen uskonnolliseen kulttiin. En osannut reagoida tietoon mitenkään, eikä se vaikuttanut mun suhtautumiseen isään millään tavalla.

Mun isä kuoli neljä vuotta sitten. Ennen kuolemaansa se oli sairaalassa reilun kuukauden, mä kävin katsomassa sitä kaksi kertaa, enempään en pystynyt. Viimeisiä asioita joita se sanoi mulle, oli kertomus siitä, kuinka hän oman isänsä tehdessä kuolemaa kävi paljon sairaalassa, he juttelivat ensimmäisiä kertoja kunnolla, hän sai annettua isälleen anteeksi joitain asioita. Myöhemmin oon ajatellut sitä eräänlaisena anteeksipyyntönä.

Isän kuoleman jälkeen aloin öisin nähdä pelottavia, pitkiä, tummia hahmoja, ja tuntea aivan kuin asunnossa olisi jotain yliluonnollista, käsittämätöntä pahaa. En uskaltanut nukahtaa moneen kuukauteen, tuijotin pimeää hahmoa ja itkin kunnes olin niin väsynyt että nukahdin väkisin. Myöhemmin terapiassa terapeutti on sanonut, että hahmot olivat todennäköisesti jonkinlaisia traumatakaumia lapsuudesta, jolloin pimeässä todella on ollut iso hahmo, joka on tehnyt pahaa. Mörkö joka oli totta.

Mielessä pyöri myös yksittäisiä varhaislapsuuden muistikuvia isästä, joista vasta silloin osasin sanoa ettei niitä olisi saanut tapahtua. Tai että 14-vuotiaana mut yhä edelleen pakotettiin menemään yhtä aikaa saunaan isän kanssa. Itkin ja huusin äidille etten halua mennä, mutta lopulta aina päädyin saunaan, isä kommentoi mun alastonta kehoa, päivitellen että turhaan mä häpeilen sitä, on hän isompiakin tissejä nähnyt, pikkusiskot nauroivat vieressä.

Toissa kesänä soitin yhdelle mun sisaruspuolista ja pyysin sitä kertomaan lapsuudestaan ja isästä. Kaikki mitä se kertoi oli samaa mitä mäkin muistin hämärästi omasta lapsuudestani. Se kertoi myös että isä oli 70-luvulla saanut potkut työstään opettajana, sopimattomasta käyttäytymisestä oppilaita kohtaan. Ja että mun vanhemmat on alkanut seurustelemaan isän ollessa nelikymppinen, äiti juuri ja juuri täysi-ikäinen.

Tänä kesänä pääsin terapiassa ensimmäistä kertaa siihen vaiheeseen, että itkin kun terapeutti luetteloi kaikkia niitä asioita, jotka tiedettiin mun lapsuudesta ja nuoruudesta ja mun vanhemmista. Tunsin ensimmäistä kertaa surua kaikesta siitä mitä on tapahtunut. Iso osa surusta johtui myös siitä, ettei mun lapsuus ole ollut sellainen kuin oon sen aina ajatellut ja sanonut olevan. Monella tapaa tuntuu, ettei mulla ole lapsuutta ollut ollenkaan.

Ja tästä päästäänkin tähän raastavaan 25. ikävuoden vääjäämättömään lähestymiseen. Vanhemmat joiden olen luullut huolehtivan musta, ovat tehneet mulle niin paljon väärää. Jokainen turvallinen aikuinen joka mun ympärillä ikinä on ollut, on saanut palkkaa siitä että se välittää musta. Kuinka paljon oon itseäni vihannut, hävennyt, kuinka paljon pahaa oon itelleni tehnyt, kuinka lähellä on ollut etten ylipäätänsä olisi enää elossa. Välillä pelkään koskea omaa lastani, mitä jos kosken vahingossa väärin, ja se joutuu elämään saman kuorman kanssa kuin mä? Miten musta voisi tulla aikuinen joka osaa rakastaa itseään, kun rakkaus mitä oon kokenut muilta on tuhonnut mua niin paljon? Kuinka kykenisin aikuismaisiin, vastuullisiin ihmissuhteisiin, kun ensimmäinen turvallinen kiintymyssuhde on muodostunut vasta viime kuukausina, mun terapeuttiin? Miten itsenäistyä vanhemmista, joiden kanssa on aina ollut niin yksin? Miten voin sanoa hyvästit lapsuudelle, jota ei ikinä ollut?

Sitä tuntee itsensä niin kaikin puolin kehnoksi ja kaiken rakkauden ulottumattomilla olevaksi. Sitä miettii, minkälainen lapsuus oli tädillä, jonka luona mun isä asui. Miettii kaikkia niitä mustalla päälle vedettyjä kohtia papereissa, jotka sai sossulta jälkihuollon päätyttyä. ”Ne kirjoitukset koskee sun vanhempia, sen takia ne on yliviivattu.” Tiedän, että sairaalassa, nuorisokodissa sekä sossussa tiedettiin mun sisaruspuolien syytöksistä isää kohden, miksei kukaan silti ikinä kysynyt mitään – vaikka tuskin oisin osannut vastata.

Melkein pahinta on tuntea, melko varmaksikin tietää, ettei mun isä ollut pedofiili. Ja että kyllä se varmastikin rakasti mua. Viimeiset kolme vuotta mua on hoidettu oikealla diagnoosilla, sitä epäiltiin jo kun 15-vuotiaanaa tulin sairaalaan, mutta ei annettu, kun äiti vannoi ja vakuutti lääkäreille ettei mun lapsuudessa ole ollut keinuhevosen selästä tippumista traumaattisempaa tapahtumaa. Ennen oikeaa hoitoa mä mietin toisinaan, oonko tuomittu kulkemaan samaa polkua. Pystyin ”tuntemaan” ne tunteet, mitä isällä oli niissä muistivälkähdyksissä, jotka olivat palautuneet mieleen. Ne oli hämmennystä, pelkoa, uteliaisuutta, häpeää. Ja niinhän se on, ei lasten seksuaalinen hyväksikäyttäjä läheskään aina ole pedofiili. Käsittelemättömänä trauma lukkiutuu syvälle sisälle, uhriksi joutuminen voi aiheuttaa persoonan rakenteellisen dissosiaation, jolloin persoona ei kasva ja kehity yhtenäisenä. Todennäköisesti isällä oli persoonassa lapsios(i)a, jo(t)ka sai sen käyttäytymään kuten lapset voivat seksuaaliseen hyväksikäyttöön reagoida, toistamalla heille tehtyä muihin.

25 on edelleen pelottava luku. Monta katkeraa, monta surun kyyneltä on vielä itkemättä kaiken sen vuoksi mitä oon menettänyt. Mut nyt mä pystyn jo sentään välillä itkemään! Mä haluan kasvaa, olla aikuinen, kuinka vaikeeta ja pelottavaa se onkaan. Haluun vapauttaa ne lapset, jotka on jäänyt mun mielessä jumiin vuosien taakse, yksinäisinä, peloissaan, lohduttomina, vaikka välillä jäänkin kiinni niiden avuttomuuteen ja on vaikea uskoa ikinä koittavan parempaa huomista. Haluun, että ties kuinka monta sukupolvea jatkunut ketju päättyy muhun. Ja se on mahdollista koska oon ensimmäinen joka voi kohdata asian ”aikuisena”, eli käsitellä sitä psykoterapiassa. Toimia vastuullisesti ja myös itseään rakastavasti. Olla se aikuinen, joka niin monelta lapselta on puuttunut.

Kertoi: Mättä hällä

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s