Pieniä hylkäämisiä

0159785e62d72c8d489163ad00cb9b32

[kuvassa Edvard Munchin maalaus, jossa tummassa huoneessa oleva takaa sivulta kuvattu valkomekkoinen lapsi raottaa verhoa. Ikkunasta tulee kirkasta valoa]

Tapasin äskettäin muissa asioissa psykologia, joka ohimennen kommentoi heitteleviä mielialojani ja epävakauden hylkäämisenpelkoa. Hän arveli, että yhtäkkiä tulevat mielialan muutokset, siis ne pahempaan suuntaan menevät, saattavat johtua tiedostamattomista hylätyksi tulemisen kokemuksista, ja kehotti minua tarkkailemaan tällaisia arjessa sattuvia kokemuksia.

Koin ajatuksen todella voimallisena ja iskevänä, jonkin totuuden tavoittavana.

Olen pitkään, yli kymmenen vuotta, taistellut sen kanssa, että mielialani tuntuvat tulevan jostain kohtalon pyörittämästä onnenpyörästä. En tiedä, kuinka usein se pyörii, mitä vaihtoehtoja siinä on tai miten suuria eri sektorit kullakin kertaa ovat. Tietenkin jotkut tapahtumat vaikuttavat oloihini, mutta sekin on mysteeri, millä intensiteetillä ja kuinka pitkän aikaa. Joskus iloitsen päiviä kivasta yhteydenotosta, joskus en jaksa hymyillä, kun joku kertoo, että olen hänelle rakas. Esimerkeissä kyseessä saattaa myös olla sama ihminen.

Aloin siis miettiä, milloin koin tulevani hylätyksi arkisessa kanssakäymisessä. Nyt en taas tiedä, tulinko erityisen tietoisiksi tällaisista tilanteista tarkkaillessani niitä, vai päästinkö vain tietoisuuteen koko ajan mielessä pyörineet tapahtumat. Mutta niitä kokemuksia riitti. Ja riitti ja riitti.

Aamulla herätessä kukaan ei ole kommentoinut uusinta päivitystäni. Kämppiksen äänensävy huomenet sanoessa saattaa vihjata, että hän olisi mieluummin ollut yksin. Hississä naapuri ihan varmasti kääntyy poispäin, koska ei kestä katsoa minua. Psykiatrinen sairaanhoitaja lopettaa tapaamisen kolme minuuttia etuajassa, koska ei jaksa kuunnella minua enää. Luennolla kommentistani ei herää keskustelua, vaan siirrytään nopeasti seuraavaan aiheeseen. Minun pitää erikseen pyytää nimilistaa kiertämään se sopukka, jossa istuin. Kukaan ei pyydä lounaalle luennon jälkeen. En ole varma, kutsuuko ystävä kylään velvollisuudesta. Ystävillä vieraillessa pitää lopulta lähteä kotiin ja minä olen se, joka ehdottaa halaamista. Lopulta olen huoneessani yksin, eikä kukaan ole enää online. Ja jos joku on, en uskalla kertoa, että on paha olla, koska mitään pahaa ei ole tapahtunut.

Mitään pahaa ei ole tapahtunut, mutta tunnemyrsky sisälläni on todella suuri. Tunnen, ettei minua ole nähty, että minut on ohitettu ja minulla ei ole minkäänlaista merkitystä. Minut on hylätty, koska olen arvoton.

Elämäni ei ole erityisen yksinäistä. Tavalliseen päivään mahtuu juttelua kämppiksen kanssa, viestejä ystäviltä, ehkä kahvittelua tai vierailua. Minua ei kohdella huonosti, vaan kanssani kommunikoidaan ja mielenterveysongelmani otetaan huomioon. Silti sairauteni aiheuttaa sen, että koen tulevani hylätyksi yleensä useita kertoja päivässä. Joskus kyse on vain siitä, että ajattelen jotain ihmistä, ja hän ei ota minuun yhteyttä. Se on epärationaalista ja tiedän sen. En kuitenkaan uskalla ottaa yhteyttä ihmisiin aina tarvitessani sitä, sillä huomiontarpeeni ja läheisyydentarpeeni ovat todella suuria, enkä halua uuvuttaa läheisiäni.

En siis tiedä, ovatko hylkäämisen kokemukset lähteenä alaspäin heitteleville mielialoille. Niitä kokemuksia on niin usein, että on todella vaikea hahmottaa minkäänlaista korrelaatiota näiden kahden välille.

Kertoi: Ahti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s