Ei sun vaan yhteiskunnan vika

16e3d8e93a0169c2085694daf0014029

[kuvassa Vasili Kandinskin maalaus, jossa värikkäitä tyyliteltyjä kissan päitä]

Puoliso kotiutui kaveriltaan aamuyöstä. Hällä oli paska olo. Puhuttiin. Hän oli vaan viettänyt iltaa seurassa jossa jonkun ihmisen puheet oli saanut hänet tavallista tietoisemmaksi tilanteestaan kuntoutustuella, että valmistuminen on epävarmaa, pystyykö tekemään töitä, jos sellaisia jollain ilveellä sattuisi saamaan.

Niitä tilanteita, jotka todella tuttuja monille mielenterveysongelmaisille: toiset käy läpi ammatillisia haaveita, työjuttuja, opiskelusuunnitelmia… yrittää kuunnella kiinnostuneena. Samalla tosi tietoinen siitä ettei ole mitään sanottavaa, ei voi sanoa mitään mitä ihmiset on valmiita kuulemaan, ettei itsellä ole mitään sanottavaa niistä asioista jotka yhteiskunta määrittää tavoittelemisen arvoisiksi.

Olin jo aiemmin pyöritellyt mielessäni, et voisi kirjoittaa jotain aiheesta: kahden mielenterveysongelmaisen ihmissuhde. Tai siis mitä se on meidän tapauksessa: hyvistä puolista eli ettei tarvitse selittää kaikkea, osaa tukea, vaikka se voi olla välillä liian raskasta. Ja niistä huonoista puolista: kun kummankin tulot tulee pääosin kelasta tai kelan sossusta, tää meinaa epävarmuutta ja rahahuolia, joita tietysti nykyinen hallitus ja oikeistohegemonia lisää, eli koska meiltä leikataan lisää?

Moni ihminen yllättyisi jos ymmärtäisi kuinka paljon taloudellisen epävarmuuden poisto (lue: lisää rahaa! vähemmän epävarmuutta tukihakemusten kanssa!) auttaisi. Ja kun se että saa hoitoa ja just sillon ja sellaista kun tarttee, se maksaa rahaa.

Vaikeudet tulee tavalla tai toisella ulkopuolelta. Ehkä tähän jumahti into ruotia parisuhteen haasteita, kun päädyin vaan yhteiskuntakritiikkiin.

Tästä päästäänkin siihen, että yksinä lohdun sanoina sanoin kumppanilleni saman mitä yritän toistella itsellenikin: vika ei ole sussa, vika on tässä yhteiskunnassa. Jos olisi ymmärrystä ihmisten erilaisista voimavaroista ja tarpeista ja halua tukea niitä ja varmistaa että kaikki saa tarvitsemansa avun, ei tarvitsisi tuntea näin. Jos ei syrjittäisi ja sorrettaisi ja häpäistäisi ihmisiä, mitattaisi sen kautta mikä tekee rahaa, ihmiset voisi tehdä asioita sen mukaan mikä sopii niille eikä suorituksia vertailtaisi. (Hillitsen haluni lainata Marxia tässä suoraan.)

Syyllistymisestä luopuminen ja sitä vastaan taisteleminen on varmasti koko elämän jatkuva prosessi, koska ympäristö syyllistää. Eikä vaikeudesta pidä syyllistyä siitäkään.

Henkilökohtaisesti toimivin keino irtautua huonommuudesta on tulla tietoiseksi siitä, ettei ole yksin, ainoa samassa jamassa. Että kamalan moni muukin käy läpi samaa. Tätä ei ole helppo oppia, koska häpeä ja syyllisyys saa vaikenemaan ja media täynnä sankaritarinoita.

Ja vähemmän yllättävästi: tää on ollut yksi niitä syitä miksi oon kokenut tärkeäksi kirjoittaa tähän blogiin, lukea muiden tekstejä. Oman syyllisyyden kohtaamisen jälkeen pystyy myös paremmin tukemaan toisia – ja vastaanottamaan tukea.

Asioista, tunteista, huolista, joista ei puhuta, ja joista pitäisi voida puhua. Tai ainakaan mikään ei muutu jos kaikki joutuvat häpeämään yksinään.

Kertoi: mango ei passio

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s