[kuvassa harmaa, kulunut ja pinnaltaan epätasainen seinä]

Valtion virastotalo.
Istun college-housuissa, hupparissa ja itse leikattujen hiusteni kanssa
edessäni korkeakouluopiskelijan lounas.
Katson ympärilläni olevia kaupungin työntekijöitä,
Seurueissa iloisesti rupatellen,
Ja ajattelen:
En koskaan tule kuulumaan tuohon joukkoon.

Vastapäätä istuva kysyy minulta:
”Mihin sinä ajattelit työelämässä suuntautua?”
Vastaan sen perinteisen vastauksen,
apteekin hyllyltä suoraan jaetun.
Ajattelen: Valetta.

Mutta olen silti edelleen hyväosainen,
Kuuluisin varmaan tuohon porukkaan,
jos minulla ei olisi
sitä lapsuutta ja nuoruutta mikä minulla on ollut.
Mediassa,
Tekstaripalstoilla,
Lehdillä puhutaan
Että minun kaltaiseni ovat laiskoja
yhteiskunnan elättejä
ja mitä vielä:
Vielä kehtaavat valittaa.
Minä kerron teille:
Tulkaa kuulemaan, kerron mitä masennus ja päivittäinen ahdistus on.
Oli sattumaa että synnyin tähän kehoon,
tähän maahan,
tähän asemaan,
tähän perheeseen,
että olen (vielä, kaikesta huolimatta) olemassa.

Minä tahtoisin paeta,
jonnekin missä arvoamme ei mitata rahassa
& siinä mihin pystymme.

Runoili: Sade