Painolastia

adorable-1845306_960_720

[kuvassa kultainen noutaja, joka nukkuu sängyllä. Sängyssä on punaruudullinen peitto ja vaalea tyyny.]

Sisältövaroitukset: homofobia, syömishäiriö (maininta), mielenterveysongelmien ja sairauksien vähättely, gaslighting, itsemurha (ei kuvailua), fyysinen ja henkinen väkivalta, paniikkikohtaukset, itsetuhoisuus, viiltely

Kun olin kymmenen, ystäväni kertoi minulle olevansa lesbo. Osasin jo silloin vaieta asiasta omille vanhemmilleni. Vaikka kodissamme ei suoraan julistettu vihaa erilaisuutta vastaan, tavallisuuden vaatimus oli jo kääriytynyt lapsenhartioilleni. Kun myöhemmin juttelin äitini kanssa ystävieni seurustelusta, en koskaan maininnut ystäväni tyttöystävää. Elin maailmassa, jossa vain poikaystävistä puhutaan vanhemmille.

Kun toinen ystäväni hieman myöhemmin sairastui vakavaan syömishäiriöön, osasin silloinkin siloitella totuutta. Äitini sai kuitenkin tietää, että ystäväni oli joutunut hoidettavaksi laitokseen. “Mielenterveysongelmat johtuvat siitä, että ajattelee liikaa ja sitten ahdistuu”, hän kommentoi. 

Kun itse lukion aloitettuani sairastuin syömishäiriöön, mieleenikään ei juolahtanut kertoa asiasta vanhemmilleni. En pystynyt edes kertomaan ystävilleni. Mietin itsemurhan yrittämistä, jotta minusta välittävät saisivat tietää, kuinka huonosti voin. En halunnut kuolla, en vain halunnut olla näkymätön. En kuitenkaan tahtonut kohdata vanhempieni reaktiota, sillä he eivät ymmärtäisi. He huutaisivat ja syyttäisivät minua huomionhakuiseksi ja ylidramaattiseksi. 

Kun olin lapsi, vanhempani käyttäytyivät väkivaltaisesti minua kohtaan. Opin vuosien myötä väistelemään sellaisia tilanteita, joissa joutuisin rangaistuksi. Minusta tuli loistava toisten mielialojen lukemisessa ja miellyttämisessä. Siitä taidosta on ollut hyötyä monissa tilanteissa, mutta tavallaan toivon, ettei minun olisi tarvinnut oppia sitä, ei sillä tavoin. 

Kun olin jo lähes aikuinen, olin kasvanut tietoiseksi omasta fyysisen tilan tarpeestani. Sisälläni eli huutava vaatimus omasta tilasta, turva-aidasta ympärilläni. Sen vuoksi sitten, kun toinen vanhemmistani rikkoi tuon aidan vuosien jälkeen, sain pahan paniikkikohtauksen. Vanhempani väittivät, että näyttelen. He irvailivat, että minun sopii mennä terapiaan, jos olen kerran niin heikko, jos heidän vanhemmuutensa on kerran ollut niin rikkovaa. 

Sen jälkeen en ole kertonut oikein vapaaehtoisesti mistään vanhemmilleni. En parisuhteestani, en toisesta parisuhteestani, en erostani, en kaikensukupuolisista ihastuksistani ja rakkaistani, en kasvisruokavaliostani, en maito- ja vehnäherkkyydestäni (äiti sanoi, että keliakiakin johtuu siitä, että miettii liikaa, miltä itsestä tuntuu), en masennuksestani, en ahdistuksestani, en uniongelmistani, en paniikkikohtauksistani, en terapiastani, en nimenmuutoksestani, en siitä, etten ole enää kenenkään tytär, eikä minusta tule kenenkään äitiä. 

Kun aloitin viiltelyn, oloni oli kevyt. En ajatellut vanhempia ja välistemme salaisuuksien painoa. Se vyöryi taas elämääni vasta jälkeenpäin, kun tajusin, etteivät itsetuhoisuuden jäljet suostu olemaan salaisuus. Ne kertovat itse itsestään, vaikka minä en jaksaisi. Salaisuudet ovat kasvaneet niin suuriksi, etten voi enää mennä käymään vanhempieni luona. En kyllä enää välitäkään siitä. Voin olla rauhassa heikko, rauhassa rikki, rauhassa minä.

Kertoi: viimaa päässä

One thought on “Painolastia

  1. Minunkin äidilläni oli tapana laittaa kaikki, jopa fyysiset sairaudet sen piikkiin, että kun on ”liikaa aikaa kuulostella itseään”. Mitä hänellä ei koskaan tietenkään ollut, koska ei ollut laiska, kuten minä. Minäkin päätin nuorena, etten koskaan tahdo lasta, etten tekisi samaa lapselleni, mitä oma äitini teki minulle. Näin ihmiset väittivät väistämättä käyvän.
    Sain kuitenkin apua Alice Millerin kirjoista. Kun sitten tulin sattumalta raskaaksi 26-vuotiaana, päätin kuitenkin pitää lapsen, vaikka tiesin olevani alusta asti yksinhuoltaja. Tein kaiken täysin päinvastoin, kuin äitini. Nyt 27-vuotias tyttäreni on paras ystäväni ja maailman tärkein ihminen minulle.
    Psykoterapiaankin pääsin vihdoin äitini jo kuoltua ja työuupumus-diagnoosilla.
    Äiti puolestaan on saanut huilia haudassa jo 20 vuotta.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s