Itsekäs vai epäsosiaalinen?

wolf-1802001_960_720

[kuvassa osaksi lumisella maalla ulvova susi]

”Ihminen voi paremmin, kun auttaa muita.” Olen miettinyt paljon viime aikoina, miksi olen pääsääntöisesti hyvin epäavulias ihminen. Miten voin olla niin itsekäs, että puuhaan mieluummin omiani, kuin lähden auttamaan muita ja osallistun kaikenlaiseen vapaaehtoistoimintaan. Olen alkanut miettiä, mikä ero on itsekkyydellä ja sillä, että ei vain viihdy ihmisten seurassa määränsä enempää.

Muistan vieläkin, kun vuosia sitten eräs kaverini kauhisteli suomalaista tapaa syödä lounas yksin ja nopeasti. ”Patologista hommaa!” Minulle lounas on monesti hengähdystauko kuormittavasta sosiaalisesta ympäristöstä. On mukavaa, jos ei tarvitse puhua. Palaan paljon keskittyneemmin ajatustyöhön, jos olen syönyt yksin. Sosiaalisuus tekee olon levottomaksi, joskus loppupäiväksi. Joskus ympärilläni ihan normaalisti puhuvat ihmiset saavat mieleni turpoamaan ja ajatukseni kiertämään kehää.

En koe olevani mikään ehdoton klassinen introvertti, olen monesti seurassa äänekäs. Usein puhun ennen kuin olen miettinyt asiaa. Joskus kerjään ystävien seuraa. Mutta kaipaan ehdotonta yksinäisyyttäkin, ehkä enemmän kuin muut ihmiset keskimäärin. Sosiaaliset tilanteet imevät energiaa, se on kai tunnustettu tosiasia. Ehkä ne imevät minulta keskivertoa enemmän energiaa. Minulla on aviopuoliso, ja hänen kanssaan en tunne sosiaalista stressiä. Olen lähes kuin olisin yksin, kun puuhaan omiani kotonamme ja hän on läsnä. Tämä on siis positiivisessa mielessä.

Tunnen oloni kurjaksi, kun en aina jaksa huomioida kavereita tai sukulaisia. Olen siinä mielessä huono ihminen. Varsinkin naisilta odotetaan sosiaalista tarkkuutta. Naiset leipovat tuliaisia ennen kuin menevät kahvittelemaan jonkun luokse. Naiset muistavat syntymäpäivät. Naiset puhuvat pitkiä puheluita läheistensä kanssa. Naiset pitävät yllä kohteliasta, ei ketään loukkaavaa keskustelua. Stereotypioita riittää. Nykyään suomalainen kulttuurikin on varmaan paljon sosiaalisempi: nuoret harvemmin istuvat keskenään hiljaa.

Pidän omaa seuraani parhaana, kuin pitäisin itseäni parempana kuin muut. Näen somessa lähes päivittäin motivaatiojulisteita yms. joissa sanotaan: ”oveni on aina auki ystäville” tai ”minulta saa aina teetä ja sympatiaa”. Voin rehellisesti sanoa, että minun oveni ei ole yleensä auki. Katastrofaalisessa tilanteessa totta kai on. Mutta en erityisemmin pidä ihmisten kanssa kahvittelusta.

Totta kai myös välillä kaipaan ihmisten seuraan. Mutta olen valmis lähtemään rientoihin yksinkin, jos kukaan ei ole kiinnostunut siitä, mitä haluan juuri nyt tehdä. Kyse ei ole siitä, etten olisi valmis kompromisseihin, vaan siitä, että mielestäni on joskus järkevämpää, että ihmiset tekevät yksin omiaan kuin porukalla jotain ihan kivaa. Tietysti heille, jotka eivät halua tehdä asioita yksin, tämä kuulostaa riitaisalta ja määräilevältä.

Ehkä olen normaali mutta vain laiska tai kusipää. Ehkä kaikille muillekin sosiaalisuus on yhtä suuri taakka, he vain jaksavat enemmän. On toki olemassa ihmisiä, jotka eivät voi käydä missään ilman että liimautuvat jonkun kaverinsa kylkeen. On vaikea kuvitella, että heille sosiaalisuus olisi varsinainen taakka.

Asiassa on siis positiivinenkin puolensa. Minulla on lahja, joka on nykyajan urbaanissa individualistisessa yhteiskunnassa äärimmäisen hyvä: osaan olla ja tehdä asioita yksin. Viime viikolla kävin yksin elokuvissa. Olen matkustanut yksin. Käyn mielelläni harrastuksissa yksin. Olen aika mieluusti keskellä ihmisjoukkoa, mutta anonyymisti, kuten vaikka isossa rock-konsertissa. En siis varsinaisesti pelkää ihmisiä.

Yksinäisyys on todella valtava ongelma varsinkin vanhempien ihmisten kohdalla. Ei ole enää olemassa mitään monen sukupolven perheyhteisöjä, mikä on toisaalta vapauttavaa. Jos pystyn pitämään tämän ominaisuuden vanhuuteen saakka, se on äärimmäisen hyödyllinen, kun yksinäisyys todennäköisesti läpäisee elämän silloin. En voi kuvitella, kuinka pahalta se todennäköisesti minustakin tuntuisi, mutta ehkä pystyisin nauttimaankin siitäkin aika ajoin.

Ehkä olen traumatisoitunut enkä halua päästää muita lähelleni? Välttelen ihmismassoja jotten haavoittuisi? Teorioita on varmasti monia. Olen nuori, minulla on aikaa muuttua. Mutta onko muutos välttämätön ja onko se muutos välttämättä hyväksi? Onko epäsosiaalisuus ongelma, joka kaipaa terapiaa tai lääkitystä? Minulla on sosiaalista ahdistusta, mutta ei invalidisoivassa mielessä. Minulla on hyvässä hoitotasapainossa oleva krooninen masennus. Onko tämä epäsosiaalisuus sen oire vai persoonallisuuteni ominaisuus?

Ajat ovat muuttuneet sitten murrosiän pahimman ahdistuksen ja epävarmuuden. Siedän ihmisiä huomattavasti paremmin, siedän myös itseäni paremmin. Silti tunnen jotain epämääräistä painetta mennä harrastamaan impro-teatteria ja alkaa maailman sosiaalisimmaksi ihmiseksi. Jo päiväkodista asti meitä opetetaan olemaan kaikkien kaveri. Mutta entä jos ei vain huvita? Entä jos kyse ei ole tietyn ihmisen kiusaamisesta, vaan siitä, ettei huvita ylipäänsä olla kaikkien kaveri? Energiaa ei riitä kaikkeen. Kaikkiin ihmisiin täytyy suhtautua asiallisesti ja kaikkia välittömässä hädässä olevia täytyy auttaa, mutta mielestäni kaikkien kaveri ei tarvitse olla. Kadehdin ihmisiä, jotka jaksavat olla aina läsnä kaikille. Heillä on jotain, mitä minulla ei kerta kaikkiaan ole.

Kertoi: Kuutamohiiri

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s