Vanhemmuudesta

16114012_1596210880406031_6412634493818554508_n

[kuvassa makaava leijonaemo ja sen poikanen, taustalla vihreää]

Sisältövaroitukset: väkivalta, aggressio/huutaminen, itsemurhan maininta

Ärtymys ja aggressiivisuus liittyy mun ahdistukseen. Mä oon kiree, nukun huonosti, syön huonosti ja sit kun tuntuu et oon jatkuvasti nurkkaan ajettuna ja seinät kaatuu päälle niin mä huudan ja raivoan niille jotka on mun ympärilläni. Oon kyllä tiennyt tän jo jonkun aikaa. Jossain vaiheessa pelkäsin että menetän kokonaan itsehillinnän ja kilahdan ihan kunnolla. Ymmärsin mennä ryhmäterapiaan joka kyllä autto tunnistamaan ongelmani ja näkemään et joo tääkin liittyy lapsuuteen mutta mitään käytännön keinoja en sieltä saanu tän hallintaan. Ja koska se oli ryhmäterapia se kesti sen muutaman kuukauden.

Niin nyt ollaan taas siinä et on kylmää ja pimeetä ja mul on paha olo ja kiljun lapselleni pienistä jutuista. Mä en kestä kun se naputtelee ja taputtelee ja raappii ja tömistelee ja hyppii ja keikkuu ja huutaa ja kaikkee muuta mitä kuusvuotiaat tekee. Lapset on ärsyttäviä. Ne ei osaa pysyy paikallaan. Ne ei tottele, ei malta olla jankkaamatta ja niille pitää toistella samat asiat sen miljoona kertaa. Ja mä en haluiskaan et mun lapsi olis niin pelosta jäykkä et se vaan alistuneena istuis hiljaa jossain poissa silmissä ja hoitais itseään kuusivuotiaana. Hän vaatii mun huomiota koska hänellä on siihen oikeus ja mä olen ylpeä et hän huutaa mulle jos tuntuu et äiti ei oo nyt ollu oikeudenmukainen kun en anna katsoa sitä jotain piirrettyä vaikka lupasin koska mitäs menin vittu lupaamaan klo 8 illalla et saa kattoo vielä piirrettyjä vaikka arkiaamut on vaikeita tai ainakin ne tuntuu vaikeilta….

Mä näen kun mä teen just niit juttui mitä ei pitäis tehdä. Mä kuulen itseni sanovan asioita jotka on väärin. Ja mua on pelottanu se että mä nään et hän pelkää mua koska mä karjun sille ihan yllättäen. Kämppä on niin karmeen sotkunen ja pöly kerros senkun kasvaa niin eihän se saa kutsua meille kavereita. Enkä mä jaksais sitä et tääl olis joku muu lapsi. Mua suarastaan pelottaa se et joku tarhakaveri olis täällä kun mä flippaan yhtäkkii.

Oon koittanu selittää et kun äidillä on huono olo. Tiiän et ahdistusta vois olla vaikee ymmärtää niin oon puhunu kiukkutaudista. Mut miten selittää et välillä äiti ei haluu et sä tuut mun syliin. Mulle tulee uhattu olo kun se keikut siinä sohvan käsinojalla mun pään takana kun makaan tässä. Mä pelkään et sä osut muhun ja sit mä suutun ja raivon puuskassa satutan sua.

En tiiä onko mua pienenä lyöty. Oon saanu sellaisen kuvan et yleensä se väkivalta joka tulee kuin vaistona esille reaktiona johonki yllättäen on sitä et joku on tehny niin mulle. Mut vaikkei se oo mua lyäny, on munkin äiti ollu masentunut. Ja ahdistunut. Ja hänen äiti ja isä myös, sodan jälkeen ainakin. Henkistä ja fyysistä väkivaltaa on kyllä ollut molemmin puolin sukua, niinkuin sotaa ja ties mitä traumoja.

Mä tavallaan tiedän ettei tää on kaikki mun vihaa mitä mä kannan. Ei oo kaikki mun omaa raivoa. Sitä on periytyny kyllä monen polven takaa. Mut sit siihen päälle kaikki omat vihat ja tuskat. Lapsen isä sano tappavansa itsensä jos jätän sen ja sit eron jälkeen syytti mua siitä et hänen elämä on paskaa ja on minun vika ettei hän oo lapsen kanssa ja edelleen kun tulee jotain riitaa niin kaikki se paska nousee taas pintaan. Mä en tiiä saanko koskaan rauhaa vaan olla hetken vaan ihan itseeni kerätäkseni. En oo vielä kokonaista viikkoa ollut yksin sitten lapsen syntymän. 6 vuotta. Oon niin väsynyt mut mitään taukoa ei ole tulossa. Ja kun lastensuojelun työntekijöille oon tästä avautunut niin ne on sanonu et jos mä en jaksa olla lapsen kanssa niin lapsi voi olla arkipäivät jossain muussa kodissa ja sit mä voin ottaa sen viikonloput. Mut kun tää bare minimum menee niin se tuntuu liottelulta. Ja pelottavalta. Niin mä säpsähdän ja aattelen et en mä nyt niin huonossa kunnossa ole. Kyllä mä sen sentään kotona pidän ja sit menee taas puol vuotta ja taas huonompi olo ja taas oon karjumassa….

Kaiken lisäks oikeesti oon niin väsynyt tähän maahan just nyt. Tää yhteiskunta tekee mut vainoharhaseks, se syö mun itsetuntoo ja jäljelle jää vaan tää väsynyt sohvalla hiljaa ruutua tuijottava ahdistunut pakkaus joka pidättelee itkupotkuraivareita. Kohta se menee kouluun. Luulin et olisin tähän mennessä jo paremmassa kunnossa – töissä, terapiassa, opinnot valmiina.

Välillä on vaan niin vaikee uskoo siihen et mus on mitään hyvää, et mul on oikeesti jotain arvokasta mitä antaa mun läsnäolollani kun tuntuu et everything i touch turns to shit. Et mä jotenkin onnistun pilaaman hänetkin. Et oon jo nyt pilannu hänen elämän.

Mut tällä viikolla oon heränny joka aamu seitsemän jälkeen ja vieny hänet eskariin niinku pitikin. Ja laitoin ruokaa. Ja hän puki pyjamat ja pesi hampaat, luin unisadun ja hän oli ysin aikaan sängyssä niinku pitikin. Ja vaikka mä huusin tänäänkin, en karjunu. En lyöny lastani. Jokainen tavallisen arkinen askare tuntuu saavutukselta, mut silti jotenkin siltä et pitäis tehdä paremmin. Ja enemmän. Et tää ei riitä, vaik tää on oikeesti ollu ihan tarpeeksi hyvä. Osittain jopa erittäin hyvä viikko. Mut viikonloppu edessä ja ne on rankkoja kun ei ole päiväkotia. Jos sais nukuttua yöllä niin ehkei menis taas puol päivää unessa ja vois tehä jotain muuta muksun kaa kun kattoo lastenohjelmii. Ja näin syyllisyys ja häpeän tunne voittaa sen pienen ”olen ihan tarpeeksi hyvä äiti”-äänen.

Mut sanonkin nyt lopuks vähän kovempaa: OLEN IHAN TARPEEKSI HYVÄ ÄITI! Jos sitä tarpeeks usein toistelis, niin ehkä sen uskois ja muistas paremmin olla armollinen itseään ja lasta kohtaan.

Kertoi: Ninnintytär

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s