Elämää suunnattoman häpeän kanssa

dip-439183_960_720

[kuvassa vaalealla puupinnalla violetteja, vihreitä ja vaalean sinisiä syviä lautasia, joissa on varsi kuin kasarissa. Kupit ovat kukkuroillaan puuroa hillosilmän kera. Taempana näkyy rivi teepannuja.]

Sisältövaroitukset: syömishäiriö, pakonomainen liikunta, ahmimishäiriö, maininta oksentamisesta, painopuheet, laihduttaminen, läskifobia

Olen puhunut ihmisille monista ongelmistani. Olen puhunut mm. traumaperäisestä stressihäiriöstäni, ahdistuneisuudesta, paniikkihäiriöstä ja masennuksestani. On kuitenkin yksi ongelma, josta en ole pystynyt puhumaan ihmisille. Käydessäni monia kertoja psykologilla en ole kertaakaan maininnut ongelmaani. Minulla meni tosi kauan ennen kuin pystyin myöntämään edes itselleni, että minulla on syömishäiriö.

Kaikki alkoi siitä, kun rupesin laihduttamaan 18-vuotiaana ja onnistuin siinä. Sen jälkeen koko elämäni on ollut pelkkää laihduttamista seuraavat viisi vuotta. En sairastanut tyypillistä syömishäiriötä. En minä koskaan laihtunut alipainoiseksi tai oksentanut syömisen jälkeen. Sen sijaan liikuin tosi paljon. Aluksi liikuntamääräni olivat järkeviä, noin viisi kertaa viikossa. Myöhemmin liikuin yhtä paljon kuin kilpaurheilija ja samalla söin kulutukseeni nähden aivan liian vähän. Olin jatkuvasti uupunut. Lopulta tämä alkoi kostautua ahmimisella. Ahmimisen kompensoin liikkumalla seuraavalla viikolla enemmän ja syömällä vähemmän. Kierre oli valmis.

Ulkopuoliset näkivät minut terveellisiä elämäntapoja noudattavana ihmisenä ja malliesimerkkinä, mikä kasvatti kynnystä kertoa ongelmistani. Mitä ihmiset ajattelisivatkaan, jos tietäisivät, että söin eilen niin suuren määrän herkkuja, että voin järkyttävän pahoin enkä saanut illalla nukuttuakaan kunnolla? Entä jos kertoisin, että tein niin monena iltana putkeen? Valtava häpeää esti minua myöntämästä ongelmaani. Yleensä ahmimisen jälkeen vaan pyrin unohtamaan koko asian, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kompensoin syömisiäni ja rankaisin itseäni liikkumalla vielä enemmän kuin yleensä.

Häpesin sitä, ettei minulla ollut tarpeeksi itsekuria. Yhteiskunnassamme ajatellaan, että ylipaino, ylensyöminen ja jopa ahminta ovat itsekurin puutetta. Ihminen joka ahmii, mielletään helposti huonoksi. Minä määrittelin yhteiskuntakelpoisuuteni sen perusteella, kuinka hyvin pystyin pysymään ruoka- ja liikuntasuunnitelmissani. Lihominen oli pahin pelkoni. Pelkäsin, miten ihmiset näkisivät painoni nousevan ja puhuisivat siitä selkäni takia. Minähän olin niin liikunnallinen ja söin terveellisesti. En minä voi olla se, jolla on syömishäiriö ja joka ahmii. Pelkäsin, etten kelpaa ihmisenä, jos lihoan.

Vaikka voin nykyään paljon paremmin, minulla on vieläkin vahingollisia ajatuksia. Pelkään vieläkin lihomista, mutta en enää sentään laihduta pakonomaisesti enkä ahmi. En voi käydä vaa’alla kuin hyvin harvoin, välttämättömissä tilanteissa. En kestä sitä, että joku muu näkee vaakalukemani, vaikka se ei olisikaan suuri. Muiden on vaikeaa ymmärtää, miksi en halua tietää painoani tai miksi en halua kuulla muiden laihduttamisprojekteista ja dieeteistä. Ne ovat ahdistavia ja lisäksi mielettömän tylsää kuunneltavaa. Olen vain niin järkyttävän uupunut laihduttamiseen ja kaikkeen siihen liittyvään. Olen ollut jo pari vuotta.

Kertoi: Rasvaton maitorahka.

One thought on “Elämää suunnattoman häpeän kanssa

  1. Nora sanoo:

    Tämä! Ihan kuin omasta elämästä…. huhu. Todella tuttuja kuvioita ja ajatuksia. Rankkaahan siinä on just se et muut näkee muuta kuin mitä pinnan alla on.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s