Ulos sokkelosta

15420965_1409789839055913_4407626436685112362_n

[kuvassa valkoruskea rotta valkoisella alustalla. Sen ympärillä on lasiseiniä joista se heijastuu]

Sisältövaroitus: itsemurha, raiskaus (yksityiskohtainen kuvailu), misogynia, väkivallan normalisointi, itsesyytökset, syöminen, syömiseen liittyvä sheimaus, ulkonäkösheimaus

“Koira
ja rotta
leikkivät
poliisia ja rosvoa

Rotasta jäi pelkkä ruoto
loput löytyivät
myöhemmin
myöhemmin”
– Sydän, sydän: Kissa ja hiiri

I.

Mediassa ja blogikollektiivissa on herättänyt puhetta EU:n Eurobarometri, jonka mukaan 11% suomalaisista hyväksyisi raiskauksen tietyissä olosuhteissa. “Miten tämä on mahdollista”, saattaa moni ajatella. “Ei minun lähipiirissäni”, tuohtuvat toiset. “Raiskatut ja raiskaajat ovat joitakuita toisia, ehkä alemman yhteiskuntaluokan jäseniä tai ties mitä loisia!” “Meidän perheessä kaikille opetetaan tasa-arvoa ja kunnioitusta!” 

Minäpä väitän, että monissa perheissä on pitkät perinteet suostumuksen ohittamiseen opettamisessa. Ylläolevat lainaukset voisivat tulla minun keskiluokkaisen, päihdeongelmattoman ydinperheeni suista. (Asialla ei tietenkään oikeasti ole mitään tekemistä sosioekonomisen aseman vaan ainoastaan empatian/solidaarisuuden puutteen ja rakenteellisen väkivallan ohittamisen kanssa.) Meillä meitä lapsia koulutettiin – ehkä tiedostamatta, mutta silti systemaattisesti – omaksumaan paitsi konservatiiviset sukupuoliroolit, myös motto “joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön”.

II.

Veljeni on minua yli kymmenen vuotta vanhempi. Lapsena ihailin häntä kovasti ja olin aina innoissani saadessani häneltä huomiota. Joskus pelasimme tietokonepeliä, joskus leikimme hippaa. Oli myös jännempiä leikkejä – veli esitti pelottavaa hirviötä ja alkoi jahdata minua ympäri taloa. Se oli aluksi kivaa, mutta jossain vaiheessa aloin ensin väsyä, sitten pelätä oikeasti ja lopulta itkeä, kun leikki muuttui liian todentuntuiseksi. Vanhempani nauroivat vieressä. Opin, että reaktioni on väärä: joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.

Kun olin ala-asteella, veljeni eli läpi pahinta murrosikäänsä. Leikimme vähemmän, ja veli ärtyi entistä helpommin. Jos hain häneltä huomiota, saatoin saada vaivanpalkaksi tukistuksen, korvapuustin tai painilukon. Hän oli aikuisen miehen kokoinen. Toisinaan leikimme edelleen, mutta veljen mieliala saattoi muuttua kuin napista painaen ja ärtymys purkautua väkivaltana. Itkuni ei riittänyt lopettamaan tilanteita. Vanhempani kuittasivat tämän sanomalla, että veljellä on nyt vaikeaa. Opin, ettei kannata provosoida: jos sattuu kun leikkiin ryhtyy, on se oma syy.

Kun tulin teini-ikään, silloin jo muualla asunut aikuinen veljeni tuli silloin tällöin kotiin käymään. Hän irvisteli inhosta lyhyeksi leikatuille hiuksilleni ja kommentoi farkkujeni saavan minut näyttämään lesbolta. Joskus hän kertoi seksistisiä vitsejä, jotka saattoivat sisältää myös epämiellyttäväksi kokemaani kosketusta. Ruokapöydässä hän kommentoi annoskokoani ja lautaseni sisältöä. Vanhempani korkeintaan hiukan hymistelivät. Toisinaan veljeni myös antoi minulle hyväätarkoittavia oppitunteja siitä, kuinka tietyissä kaupunginosissa ei pidä kulkea öisin ettei tule raiskatuksi. Kuulemma oli omaa typeryyttä kuvitella, että naisena voi tehdä ihan mitä vaan. Muistan tuohtuneeni tästä: väite tuntui olevan vastoin järkeä ja oikeudentajua. Vanhempani asettuivat kärhämässä veljeni puolelle. Opin, ettei minulla ole oikeutta koskemattomuuteen sukupuoleni vuoksi.

III.

Kun olin ensimmäisessä parisuhteessani, katselin kauhuissani peilistä kumppanini minulle seksin aikana aiheuttamia vammoja. Minuun oli sattunut – paljon – mutta en ollut tiennyt, kuinka pahoista jäljistä oli kyse. Kumppani oli näet peittänyt kasvoni raiskauksen ajaksi, jotta ahdistunut ilmeeni ei “häiritsisi” hyvää tunnelmaa (tämän selityksen sain häneltä itseltään). Näin hän tietysti samalla piti huolen, että olisin sekä henkisesti että fyysisesti kyvytön vastustamaan tapahtunutta. Hänen tekonsa oli tietoinen ja suunniteltu, eikä siinä ollut mitään sattumanvaraista. Tämän oivaltaminen vei kuitenkin kauan aikaa: olihan minulle opetettu elämäni ensimmäiset pari vuosikymmentä, että ihmisten välinen kanssakäyminen voi luisua väkivallaksi milloin hyvänsä – ja että tämä on aivan normaalia. 

Yritin siinä peilin edessä epätoivoisesti ymmärtää, mitä oli tapahtunut ja miksi. Vertasin kokemustani kaikkeen siihen, mitä koskaan olin kuullut miehistä, naisista, seksistä ja väkivallasta. Olin shokissa ja minuun sattui. Olin hämmentynyt ja peloissani. Raiskauksesta ei varmastikaan voinut olla kyse, ajattelin ahdistuneena, peilikuvaani tuijottaen. Korkeintaan, korkeintaan (luokittelin mielessäni), tämä on seksuaalista hyväksikäyttöä. Koska – minähän olin parisuhteessa kumppanini kanssa, ja raiskauksia tapahtuu vain väärissä kaupunginosissa vääriin aikoihin liikkuville naisille, enkä minä ole sellainen nainen! Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Chin up.

Pian tämän jälkeen yritin itsemurhaa ensimmäistä kertaa.

“Asialle ei voi yhtään mitään
ei voi
ei voi
ei voi 
ei voi”
– Sydän, sydän: Kissa ja hiiri

IV.

Onneksi en onnistunut sillä enkä muillakaan kerroilla.

Ehkäpä joku lukija kiirehtii toteamaan, että yhden onnettoman kokemuksiin perustuvat anekdootit eivät voi kertoa mitään siitä, kuinka yhteiskunnassamme hahmotetaan suostumuksen ja raiskauksen rajoja. Minä en kuitenkaan usko olevani erityistapaus. Jos minua olisi lapsesta asti opetettu kunnioittamaan omia rajojani ja edellyttämään, että myös kumppanini tekevät niin, olisin osannut tunnistaa vaaran merkit kun ex-kumppani ohitti suostumukseni ensimmäistä kertaa ja viheltänyt pelin poikki. Olisin ymmärtänyt, että empatian ja katumuksen puute pienempiin loukkauksiin liittyen olivat paloja isommasta palapelistä, ja lähtenyt kun pelistä olisi koottu vasta ensimmäinen kulma. Sen sijaan minä pelasin niillä säännöillä, jotka osasin, ja tajusin lähteä leikistä vasta, kun paloista oli kiistattomasti hahmottunut kuva säälimättömästä, sadistisesta ja piittaamattomasta ihmisestä. Huolestuttavan moni on oppinut samat säännöt kuin minäkin. Mikä pahinta, väkivaltaan ei edes tarvita poikkeavaa mielen rakennetta: sen opittu oikeutus riittää. 

Muutetaan siis sääntöjä yhdessä. Puututaan, jos joku puhuu raiskauksista puolustelevaan sävyyn – myös, jos se joku on perheenjäsen tai ystävä. Opetetaan, etteivät lapset saa osoittaa kiintymystään fyysisellä härnäämisellä, ja että leikissäkin pitää olla selkeät rajat. Puhutaan jo teineille siitä, millaista on turvallinen ja terveellinen seksi ja jatkuva ja innostunut suostumus. Opetellaan iästä ja tilanteesta riippumatta olemaan kosketuksissa omiin tunteisiin ja luottamaan omiin tilannearvioihin: onko minulla hyvä ja turvallinen olo? Ja ennen kaikkea: kuunnellaan itseä ja kuunnellaan muita. 

Vallan korttitalot voi puhaltaa nurin. Väkivallan kierteen voi katkaista.

Kirjoitti: Rodentia

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s