Koti hoitaa minkä pystyy

2515839478_ac646f43c4_oVuoden luokanopettajaksikin taannoin valittu Maarit Korhonen on avannut sanaisen arkkunsa. Kansalaiset, kuunnelkaa:

Tajusin päivänä yhtenä, että sen, minkä koti jättää tekemättä, kaatuu koulun tehtäväksi. Jos läksyt ei ole tehty, koulu aloittaa läksykerhon. Jos lapsi ei saa kotona aamupalaa, koulu perustaa aamupalakerhon. … Jos lapsi ei osaa uida, koulu opettaa. Kun lapsi ottaa kuusi leipää ruuan kanssa, hänelle kerrotaan, että 1-2 on normaalimpi. … Kun kotona ei mene hyvin, kuraattori jeesaa. Kun psyyke ei kestä, psykologi kuuntelee.

….

En pääse tekemään sitä, mihin minut on koulutettu. Aivan, kasvatus kuuluu myös opettajan tehtäviin. Miksi kodit ovat vähentäneet omaa vastuutaan? Mitä on tapahtunut? Kauanko koulu pystyy halutessaan paikkaamaan? Haluaako koulu paikata?

Suomalaisella peruskoululla on sen syntyhistoriasta asti ollut yksi erityisen hieno piirre. Se on tasannut eroja lasten lähtökohdissa niin, että köyhänkin perheen lapsi on voinut kouluttautua pitkälle ja pärjätä elämässään. Tämän piirteen mukana on tullut myös ajatus siitä, ettei lasta voi syyllistää vanhempiensa vaikeuksista vaan lapsi on kohdattava omana itsenään, tuettava häntä arjessaan. Se on ammattikasvattajan työtä.

Koulu ei myöskään ole mikään muusta yhteiskunnasta irrallinen saareke, vaan yhteiskunnan virtaukset heijastuvat myös luokkiin. Perheiden pahoinvointi, köyhyys, työttömyys, mielenterveys- ja päihdeongelmat näkyvät oppilaissa, usein juuri Korhosen kuvaamalla tavalla. Jos perheellä ei ole varaa uimahallissa käyntiin eikä lähiseudulla ole luonnonvesiä, missä lapsi oppisi uimaan? Jos kotona ei ole aina ruokaa, eikö ole hyvä, että koulu pitää huolen kasvavan lapsen ravinnontarpeesta? Lapsen arki todennäköisesti on aikuisten vaikeuksien vuoksi epämukavaa, miksi koulun pitäisi kurjuutta entisestään kasvattaa?

Erityisen vastenmielinen on se tapa, jolla Korhonen väheksyy oppilashuollon työtä. Koululla nimittäin työskentelee varsinaisten opettajien lisäksi paljon muitakin aikuisia, joiden rooli osana yhteisöä on korvaamattoman tärkeä ja joiden työpanoksesta leikkaaminen näkyy välittömästi oppilaiden hyvinvoinnissa. Kuraattorit ja psykologit ovat koululla juuri siksi, mitä Korhonen tuntuu paheksuvan: paikkaamassa lähtökohtien aukkoja. (Aivan toinen asia sitten on se, ettei lapsen psyykkinen oireilu johdu välttämättä lainkaan kotioloista, mutta se olisi ihan oman tekstinsä aihe.)

Ja se kaikkein pahin asia: syyllistäminen. Luuleeko Maarit Korhonen, että kotien ongelmat katoavat, kun aikuiset ottavat itseään niskasta kiinni? Köyhyys ja sairausko ovat asioita, jotka voidaan poistaa ottamalla vastuuta? Ja luuleeko Korhonen todella, ettei perheissä oltaisi tietoisia siitä, ettei kotona aina ole kaikki kunnossa? Etteikö lapsen oireilua huomattaisi, etteikö koettaisi voimattomuutta, etteikö hävettäisi?

Aivan oma lukunsa ovat erityislapset, jotka Korhonen heittää tekstillään rekan alle. Paitsi, että erityislapsi tarvitsee erityistä tukea koulussa, hän tarvitsee sitä myös kotona, mikä saattaa uuvuttaa huoltajat. Hän ei tarvitse syyllistämistä omasta erityisyydestään vaan tukea. Ja kun tiedämme koulujen säästäneen viime vuosina paitsi oppilashuollosta myös esimerkiksi erityislapsille erityisen tärkeistä koulunkäyntiavustajista, näkyy tulos luokissa. Tämäkään ei ole lapsen eikä hänen perheensä vika,  vaan vastuuttomien poliitikkojen. Ja tilanteessa, jossa sekä opettaja että lapsen kotiväki ovat uupuneita, ei näiden tahojen vastakkainasettelu auta pätkääkään.

On oikeasti kuvottavaa, miten jonkinlaisessa auktoriteettiasemassa oleva ammattikasvattaja voi olla näin kyvytön huomaamaan oman ajattelunsa sudenkuoppia. Peruskoulun oletetusta keskiluokkaisuudesta ja tavasta määrittää ihanneoppilas keskiluokkaisten ideaalien mukaan on kirjoitettu niin paljon, että voisi kuvitella ammattikasvattajan kykenevän reflektoimaan omaa toimintaansa myös tästä näkökulmasta. Etenkin, kun erilaisten sosioekonomisten jakolinjojen repimässä maassamme kaivattaisiin erityistä herkkyyttä oppilaiden erilaisuudelle.

 

Kirjoitti: Napakettu

Kuva: Peter Barabas / cc2.0 / Flickr

10 thoughts on “Koti hoitaa minkä pystyy

  1. Sakari P. sanoo:

    Kirjoittajan kannattaisi tutustua jutun kommentteihin, jossa asiasta keskustellaan enemmän. Image-jutun piikikäs alku antaa jotenkin vähän väärän kuvan henkilön ajatusmaailmasta. Kommenteissa ja keskusteluissa asiaa avataan paremmin. Korhosen pointti on kuitenkin hyvä: Mitä tapahtuu, jos opettaminen loppuu kokonaana. Eli mitä oikeasti tapahtuu koulutukselle, jos esimerkiksi ala-asteen rooli luisuu voimakkaasti kasvatustyön suuntaan. Tämä on iso muutos, jolla on isoja yhteiskunnallisia vaikutuksia.
    Jutun perässä oleva keskustelukin valottaa tilannetta monella tapaa.

    Tykkää

    • napakettu sanoo:

      Saamani palautteen ja blogista eri puolilla käydyn keskustelun perusteella en ole läheskään ainoa, joka on lukenut tekstisi näin. Totta kai haluan minäkin uskoa, että tarkoitit tekstilläsi hyvää, mutta valitettavasti – kuten jo oman tekstisi kommenttiraidasta voi päätellä – todella moni on lukenut tekstin syyllistävänä ja perheiden aitoja ongelmia vähättelevänä.

      Tykkää

  2. maarit korhonen sanoo:

    Ainoa pointti tekstissäni on , että mitä tapahtuu opettamiselle. Olen omistanut elämäni lasten auttamiselle. Olen kerännyt kymmeniä tuhansia euroja lastensuojelulapsille omassa koulussani. Pidän heidän puoliaan viimeiseen asti. Mutta opettamiseni on vähentynyt 90% noin 30 prosenttiin. Siitä ei hyvä heilu. Perheet tarvitsevat apua mutta avunantaja ei voi olla aina koulu. Mitä tapahtuu kun opettaminen loppuu? Toivoisin että lukisit enemmän tekstejäni ennenkuin kirjoitat aika jäätävää tekstiä ja luonnollisesti piilossa nimimerkin takana. Voisin lyödä vetoa että olemme samaa mieltä kaikista asioista.

    Tykkää

    • Jos ainoa pointti tekstissäsi oli, että mitä tapahtuu opettamiselle, miksi sen sisältö kohdistui siihen, että vanhemmat ei tee tarpeeksi? Miksi piti mainita erityisopetuksen tarve, marssittaa esiin joukko asioita, joita koulu tekee.. jos et näe niitä jokseenkin turhiksi? Varmaan tiedät aika hyvin, että siihen opettamisen vähyyteen vaikuttaa resurssien jo kauan jatkunut nipistäminen, leikkauspolitiikka jne. Vanhemmat uupuvat kun työttömyyttä, köyhyyttä.. ja sun kommentti on, että ”ei kannata sanoa lapsille ettei ole rahaa”? Opettajat on varmasti kovilla, mutta vastakkainasettelu opettajien ja vanhempien välillä ei näytä hedelmälliseltä.

      Lisäksi on epäreilua pitää yllä ajatusta, että jos lapsi käyttäytyy koulussa ongelmallisesti, kotona ei tehtäisi mitään. Erityislasten vanhemmat on muutenkin kovilla ja kuulee syyllistystä. Vaikea uskoa että sun ”korjatkaa asennetta”-puheet tekisi sitä paremmaksi. Jos iso osa lukee ”väärin” sun tekstin, siinä on varmaankin asioita jotka saavat ihmiset lukemaan sen näin.

      T: Eli nah

      Tykkää

  3. Maarit Korhonen sanoo:

    Pakko vielä vängätä: kysyn: miksi kodit ovat vähentäneet vastuutaan. Kysyn, en tiedä. Minä en puhu erityislapsista sanaakaan. ihan tavallisista lapsista. Mielestäni osa koulun tekemistä asioista on turhia mutta eivät kaikki mainitsemani. Halusin näyttää, mitä kaikkea koulu tekee jo nyt. Näihin asioihin eivät leikkaukset vaikuta yhtään. Et varmaan ole nähnyt lasta, joka itkee niin, että räkä lentää ja yrittää sanoa , että ei ole yhtään rahaa ruokaan kotona. Tai lasta, joka sanoo, että meillä ei ole euroakaan nyt kotona. Ei ole lapsen asia tietää näitä juttuja. Hänellä on oikeus lapsuuteen. Minä en sano, etteivät vanhemmat tekisi mitään, ainoastaan kysyn, miksi he ovat vähentäneet vastuutaan. Olet radikaalimielenterveyskirjoittaja mutta en tiedä, minkä blogin olet lukenut , sillä nuo syytökset eivät osu minun blogiini. lue se uudelleen ja lue se niin, että olen radikaali lasten puolesta puhuja , joihin sinäkin voisit liittyä, sillä meitä ei ole montaa.

    Tykkää

    • Stazzy sanoo:

      Maarit, Elinah, koko tässä keskustelussa unohtuu se keskeisin: lapsi.

      Ihan sama kuka syyttää koulua, kuka vanhempia, mutta kaiken keskellä on pieni ihmisenalku, joka ansaitsee huolenpidon. Oli se huolenpitäjä sitte koulu tai koti. Mieluummin tietysti molemmat, mutta niin kauan kuin bambit eivät soita balalaikkaa vaaleanpunaisella pilvellä, jompikumpi saattaa ontua.

      Koulu syyttää vanhempia. Vanhemmat syyttävät koulua. Väliin putoaa se todellinen häviäjä, lapsi.
      OTTAKAA NYT HELVETTI KAIKKI ITSEÄNNE NISKASTA KIINNI ja ruvetkaa keskustelemaan. Ilman syyttämistä. Ratkaisuja etsien. RATKAISUJA, ei blogikirjoituksia joissa kauhistellaan nykytilannetta. Pyytäkää toistenne puhelinnumerot ja menkää kahville tekemään maailmasta parempi lapsille. Kirjoittakaa löydöksistänne kirja, joka tukee paitsi hukassa olevaa vanhemmuutta, myös hukassa olevaa opettajuutta.

      Sillä kaiken kiistan keskellä häviäjä on aina lapsi. Ja jonkun aikuisen on oltava tarpeeksi rohkea pelastaakseen hänet. Aivan sama kuka se on, kunhan on.

      Tykkää

  4. Kimmo Savolainen sanoo:

    Korhosen kirjoitusta lukiessani mietin: Entäpä jos tekstin olisi kirjoittanut lastenlääkäri (tai kuka muu tahansa joka kohtaa lapsia työssään)? Moniko puolustaisi häntä ja vaatisi vanhempia syöttämään lapsensa ennen vastaanottoa, laittamaan sopivat vaatteet jne, jotta lääkäri voisi keskittyä oikeaan työhönsä diagnosoimaan ja lääkitsemään, vaikka lastenlääkäri toki vähän hoitaa ja kasvattaakin. Koko edellä oleva ajatuskin tuntuu oudolta.

    Korhosen kirjoituksessa asian ydin oikeastaan kiteytyy ristiriitaan. Vaatimukseen, että lapset saisivat olla lapsia ja opettajat saisivat keskittyä opettamiseen. Kuitenkin, mitä enemmän lapsi saa olla ja käyttäytyä kuin lapsi, sitä enemmän hän tarvitsee kasvattajaa ja aikuisen aikaa. Mikä siis avuksi?

    Opettajan uran aikana, noin 40 vuodessa, sukupolvet vierivät ja lasten ja kotien tarpeet muuttuvat. Samoin muuttuu myös opetuksen ja kasvatuksen suhde. Oppikouluissa opetuksen osuus oli huipussaan, peruskoulussa kehitys on vienyt lähemmäksi 1800 – 1900-lukujen kylä- ja kiertokouluperinnettä, jossa opettaja oli kasvatusauktoriteetti. Oli sielun, hengen ja ruumiin ravintoa sulassa sovussa. Tosin aina opettajat ovat työhönsä leipääntyneet ja siitä väsyneet niin kuin muutkin ammattiryhmät. Kyseessä on siten rakenteellinen ongelma.

    Useissa maissa opettajan polku kulkee iän ja täydennyskoulutuksen myötä esiopetuksesta toiselle asteelle. Suomessa pätevyys antaisi tähän myöten, mutta vastaavaa polkua ei ole. Eikä ole myöskään esim. vuoden täydennyskoulutusta opettajalle, jonka tutkinnosta on jo 20 vuotta aikaa ja omat lapsetkin lähteneet kotoa. Yksittäisiä kokonaisuuksia kyllä on, mutta ei selkeää työstä irrottautumista kokopäiväiseksi opiskelijaksi opintoihin, joissa löydetään tämän päivän perhe palvelutarpeineen. Opettaja tarvitsee kehittymiseensä aikaa muiden ihmisten tavoin, vaikka oppimisen asiantuntija onkin. Tärkeintähän on muuttaa henkilön omat ennakkokäsitykset työstään ja mahdollisuuksistaan työssään työnkuvan ja työjärjestelyiden kehittämiseen. Työssähän kuormittaa eniten hallitsemattomuuden ja riittämättömyyden tunne, ei varsinainen työmäärä.

    Lainsäädännön mukaan työnantaja on osaltaan vastuussa työntekijöidensä ammattitaidon säilymisestä ja kehittämisestä. Niin myös opetus- ja kasvatusalalla. Kaikkien lasten ja nuorten kanssa työskentelevien ammattitaidosta on pidettävä erityistä huolta, koska heidän työnsä hedelmiä yhteiskunta korjaa talteen pitkällä aikavälillä. Toki talous asettaa rajat. Kuitenkin on hyvä muistaa, että taloudellisesti tiukkoja aikoja on Suomessa ollut useita, ja siksi meillä on monia niitä oivasti kuvaavia sananparsia. Tähän yhteyteen sopinee ajatus: Köyhän kannattaa ostaa vain parasta. Toisin sanoen koko yhteiskunnan etu olisi luoda maailman laadukkain ammatillinen kasvupolku päivähoidon, perusopetuksen ja toisen asteen toimijoille. Heikompi laatu tuottaa enemmän kustannuksia, niin kuin nyt on jo huomattu nuorten aikuisten syrjäytymisvaaran kasvuna. Pitkät urat ja 70 ikävuotta lähentelevät eläkeiät ovat utopiaa, kun parikymppiset yhteiskunnan jäsenet uupuvat jo ennen huomisaamua. Toisin sanoen rakenteiden ja ammattisisältöjen on muututtava. Ja edelleen Korhosta itseään mukaillen: Herää koulu – vastaa yhteiskunnan huutoon ja kohtaa perhe!

    Tykkää

  5. ”Ja luuleeko Korhonen todella, ettei perheissä oltaisi tietoisia siitä, ettei kotona aina ole kaikki kunnossa? Etteikö lapsen oireilua huomattaisi, etteikö koettaisi voimattomuutta, etteikö hävettäisi?”

    Niin, no, eihän monissa perheissä ollakaan. Henkinen väkivalta on ”riitoja”, jne. Edelleen on vallalla käsityksiä, ettei lapsilla voi oikeasti mennä huonosti, ettei saa valittaa, jos ei ole pää irti.

    Korhonen puhuu omista kokemuksistaan, joiden pohjalta pohtii mm. ”suihkukerhon” tarpeellisuutta. Köyhyys ja sairaudet ovat tosiasioita, mutta vanhemmilla on velvollisuuksia lapsiaan kohtaan ja niihin kuuluu huolehtiminen lapsen puhtaudesta ja opastamaan huolehtia siitä.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s