Joskus viha on suurinta rakkautta itseä kohtaan

9fdcbe304931b8faff22856c235152e5

[kuvassa piirros oranssina hehkuvasta feeniks-linnusta, joka nousee siivilleen tulesta]

Sisältövaroitukset: r/iskaus&sen kokemisen kuvailua, insesti (maininta), dissosiaatio(häiriö), kehon&kehotuntemuksien kuvailua, ahdistus, (kuvitteellisen) raa’an väkivallan kuvailua, vihan&aggression kuvailua, yksinäisyys, veitset, sperma

Teen asioita ja hoidan velvollisuuteni. Ostan ruokaa, käyn kävelyillä, näen ystäviä, ravaan harrastuksissa, istun luottamustoimien kokouksissa, saan tarvittaessa asioitua virastoissa. Kun läheisillä on vaikeaa, lohdutan, autan, etsin palveluita jotka voisi auttaa. “Kiitos kuuluu ihan hyvää” vastaan kun joku kysyy. Ja niin mulle kuuluukin, tietysti, mä pystyn ja osaan ja useimmiten jaksankin tehdä vaikka mitä. Mut oikeesti tekisi mieli kirjoittaa someen, et tänään en oo taaskaan tuntenut hetkeäkään kehoani omaksi, en tiedä kuka mua katsoo peilistä, tulkaa pliis joku ja puristakaa mut takaisin kokonaiseksi.

Seison ihmisvilinässä, joku välillä pysähtyy juttelemaan, hymyilen. Mutta en oikeasti, mut on halkaistu maailman terävimmällä veitsellä. Laitettu kahtia niin tarkkaan ettei kukaan huomaa, että se on mun ruumis vain, tyhjä kuori joka hymyilee. Minä juoksen/olen vankina siinä osassa joka juoksee, ryntää ympäriinsä, kirkuu, potkii, heittää rikki maahan kaiken eteen tulevan. Repii paljain käsin rintakehän keskeltä auki kun ahdistus sattuu niin paljon. Itkee, kun tuntuu niin pahalta, itkee, kun kukaan ei pysty näkemään, itkee, kun on niin yksin. 

Siitä on nyt viisi vuotta kun veitsellä iskettiin viimeiset vedot, kun mut laitettiin (toistaiseksi pysyvästi) osiin. Sen jälkeen istuin suihkun lattialla, en muista olinko alasti, olinko ottanut paidan pois, vai oliko se vielä päällä. Suihkusta satava vesi pesi pois poskiin kuivuneet kyyneleet, pitkälle sisäreisiin valuneet siemennesteet. Pisarat ropisi ihoon kamalan kovaa, olin niin turta että tunsin itseni styroksista tehdyksi. Mielessä pyöri makuuhuoneen valkoinen, kohokuvioinen tapetti, se vähän repsotti kevyesti harmaantuneista saumoista. Kuva peseytyi lopulta kadoksiin, viemäriin valui jokainen tunne, jokainen muisto siitä mitä oli tapahtunut. Hän oli lähtenyt sillä välin pois, en muista enää töihin vaiko baariin tapaamaan ystäviään. Palasin sänkyymme lukemaan Harry Potteria, joka oli jäänyt kesken. Tapetti näytti tavalliselta, mitäänsanomattomalta. Jossain vaiheessa nukahdin, hän palasi kotiin. Aamulla elämä jatkui kuten ennenkin. Tapetti näytti tavalliselta vielä monta kuukautta.

Nykyään mulla on melko tarkat muistikuvat raiskauksesta, ne tuli mieleen hiljalleen kesällä neljä vuotta sitten. Aika pian muutin pois. Vaikka muisti palaili, tunteet eivät ilmestyneet. En tuntenut vihaa taikka surua, en, että minua kohtaan olisi tehty jotain väärin tai rajojani oltaisiin rikottu. En edes ajatellut raiskausta suurimmaksi syyksi suhteen loppumiseen, enkä sanoessa haluavani erota kertonut muistavani asiaa. Olin jopa ylpeä itsestäni, kun tunsin myötätuntoa häntä kohtaan, halveksuin heitä jotka internetissä toivoivat raiskaajilleen vähintäänkin polttomurhan uhriksi joutumista. Viha tuntui ajatuksena niin pelottavalta ja barbaariselta. Löysin hänen elämänhistoriastaan selitykset jotka olivat johtaneet siihen kurjaan tapahtumaan, jossa hänkin lopulta varmasti kärsi. Todennäköisesti hän ei edes pystynyt ymmärtämään toimineensa väärin, hän oli niin suuri menneisyytensä uhri. Ja jos tekee tahattomasti väärin, eihän silloin saanut suuttua? Jos pystyy ymmärtämään toisen teon, eikö sen tule silloin olla automaattisesti anteeksi annettu? Eikö rauhallisuus olekin suurin hyve, kaunan kanto pikkumaista? Ja jos ei ole mitään kaunista sanottavaa niin on parempi olla hiljaa?

Aloin saamaan paniikkikohtauksia pimeässä. Unohdin olevani omassa sängyssä, tai ettei raiskaajani maannutkaan vieressä. En halunnut nukahtaa, kun näin niin hirveitä painajaisia, en halunnut valvoa, kun nurkista kurkotteli uhkaavia hahmoja. Sinä syksynä ikkunan edessä seisoi joka yö kaksimetrinen tumma varjo, levittäen ympäri asunnon lamaannuttavan pelon. 

Hakeuduin lopulta traumaterapiaan, mutta tunteet pysyivät poissa ja oireet pahenivat. Jossain vaiheessa sain diagnoosin sekamuotoinen dissosiaatiohäiriö. Olin saanut myös tietää joutuneeni varhaislapsuudessa insestin uhriksi, mieleni oli pienestä pitäen rakentunut niin, etten kokenut vaikeita tunteita. Siitä syystä olin kadottanut muistista lähes vuodeksi tiedon raiskauksesta, se oli kertakaikkiaan liikaa valmiiksi traumatisoituneelle mielelleni. Vajaa kaksi vuotta sitten aloitin Kelan tukeman psykoterapian. Mun terapeutti on varmaan paras mahdollinen mitä voisin toivoa, missään muualla en ole sen vertaa pystynyt kokemaan olevani turvassa. Puoli vuotta sitten tein lopulta päätöksen, että teen asiasta rikosilmoituksen, en halua jättää jälleen kerran yhtä raiskausta tilastojen ulkopuolelle. Mietin kaikkea sitä mitä hänen tekonsa on saanut aikaan, miten se on vaikuttanut mun elämään, ja tiedän etten halua kenenkään muun joutuvan kokemaan enää samaa. 

Mutta vaikka tunnistan raiskauksen vaikutukset, en vieläkään näin yli viiden vuoden jälkeen oikein osaa tuntea vihaa. En tunne edelleenkään kunnolla, että minut on raiskattu. Minut on raiskattu, minut on raiskattu, minut on raiskattu. Tiedän sen tapahtuneen, mutta tuntuu yhtä paljon totuudelta sanoa, ettei niin ole käynyt. Entuudestaan trauma-ainesta sisältävä psyyke, vuosien analyyttinen pohtiminen, raiskaajan ymmärtäminen ovat pitänyt mun todelliset, terveet tunteet piilossa, ja nyt niitä on niin pirun vaikea yrittää vapauttaa. Viha, suru, epäoikeudellisuuden tunne, mitä ikinä raiskaus kenessäkin herättää, ovat kaikki avainasemassa parantumisprosessille. Ne on niitä tunteita, jotka saa puolustautumaan, sanomaan “Tämä ei ole oikein”. Ilman niitä tunteita on vaikea pitää kiinni omista rajoista, irtaantua esimerkiksi suhteesta jossa omista tarpeista joutuu jatkuvasti tinkimään. Pahimmassa tapauksessa sama ihminen voi joutua raiskaajan uhriksi useita kertoja elämässään.

Mä olen nyt todella uuvuttavassa tilanteessa. Traumatisoitunut minän osa jatkaa tavallisia päivärutiinejaan näennäisesti ehjänä, kun se oikea minä kirkuu nähdyksi tulemista pään sisällä. Oon vaiheessa jossa täytyy myöntää itselle mitä on käynyt, tietyllä tasolla mun täytyy pakottaa uudestaan siihen tilanteeseen, ikään kuin kokea emotionaalisella tasolla raiskaus uudestaan. Täytyy haluta myös tuntea raiskaus. Tulee illuusio, että olisi nyt mun päätettävissä, onko mut raiskattu vai ei. Itkettää. En mä haluaisi myöntää, että se ihminen on tehnyt mulle niin kamalan, hirvittävän asian.

Kun joku tekee sinua kohtaan väärin, ole vihainen. Helvettiin vaatimukset rauhallisesta keskustelusta, ymmärtämisestä tai toisen posken kääntämisestä, “parempana ihmisenä” olemisesta. Huuda, kiroa, ole epäkohtelias, tee mitä ikinä onkaan siinä hetkessä turvallisesti tehtävissä, jotta tunteesi pääsee ulos, tulee nähdyksi ja tunnustetuksi. Jos se ei ole välittömästi mahdollista, älä kiellä itseltäsi reaktiota pysyvästi, vaan anna sen tulla myöhemmin. Joskus viha on suurinta rakkautta itseä kohtaan.

Kertoi: Maahis

One thought on “Joskus viha on suurinta rakkautta itseä kohtaan

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s