Perfektionismista

14572914_1354908064544091_223736580219718617_n

[kuvassa puunrungolla vaalean harmaa opossumiemo. Sen selässä on seitsemän opossuminpoikasta, jotka katsovat rivissä sen selän yli. Yksi poikanen on maassa emon vieressä.]

Perfektionismin hankaliin puoliin kuuluu se, että moni käyttää sanaa synonyymina huolellisuudelle, säntillisyydelle tai asiaan paneutumiselle – jopa intohimolle jotakin asiaa kohtaan. Perfektionismi tuo mieleen taiteilijan, huippu-urheilijan tai bisnesnaisen, jolla on hohtavan valkoiset hampaat: se kuulostaa tavoittelemisen arvoiselta ominaisuudelta.

Minun perfektionismini on eri maata. Se ei piiskaa minua eteenpäin ja anna minulle voimaa, vaan uuvuttaa. Se on kammottava tunne, että on tehnyt peruuttamattoman virheen ja monen liuskan mittainen tarkistuslista, jotta virheiltä – todellisilta ja kuvitteellisilta – voitaisiin välttyä jatkossa. Joskus se ilmenee hermostuneena höpötyksenä ja “synnintunnustuksina”, joita muut ihmiset pitävät hämmentävinä ja kiusallisina. Se on kohtuuton tuomari, joka näkee ruoan pohjaan polttamisen ja huonon kurssiarvosanan iljettävinä rikoksina, yhtä vakavina kuin olisin tahallani satuttanut muita ihmisiä. Palautan kaikki opiskelutehtävät viime tingassa, jotta sen ääni hukkuu kiireen alle. Muuten en kykene kirjoittamaan riviäkään.

Perfektionismissani on voimakkaan paranoidi alavire. Pelkään luulotellun hitauteni ja huonouteni tihkuvan ajatuksistani ulos ja näkyvän kaikille. Kerran räpläsin kännykkääni tilanteessa, jossa olisi ollut kohteliasta kuunnella tarkkaavaisesti. Eräs paikallaolija vitsaili minulle tästä myöhemmin. Tilanteesta on puoli vuotta, mutta ahdistun ajatuksesta edelleen ja tunnen syyllisyyttä, kun kuulen “loukkaamani” puhujan nimen. Minulla ei ole syytä epäillä, että hän olisi pannut kännykänräpläystäni edes merkille saati muistaisi sitä enää, mutta minä muistan. Jokainen sähköposti ja keskustelu on minulle kauhun paikka: onko tuo ja tuo ilmaisu kätketty moite?

En kuule perfektionismini syytöksiä varsinaisesti puheena, mutta tuntuu kuin se selostaisi tekemisiäni niitä vääristäen. Yritän hiljentää sitä touhuamisella tai lannistun täysin. Se on olemassa vain ajatuksissani, mutta rajoittaa tekemisiäni hyvin konkreettisesti. En uskalla ostaa työpaikalle pullaa, koska pelkään muiden pitävän minua huomionkipeänä. Perfektionismi ei rajoitu vain pyrkimykseen tehdä aina mahdollisimman hyvää työtä, vaan tehdä aina “oikein”. Joskus minun “oikeani” poikkeaa ympäristön sellaisesta enkä tiedä itsekään, mistä sielun sopukasta minua rajoittavat sähköaidat ja kuolaimet ovat peräisin. Olen muun muassa syönyt työpaikkalounasta seisaaltani, koska tiesin vanhemman kollegan olevan tulossa taukotilaan ja istuminen tuntui “väärältä”. Tiesin tämän olevan täysin absurdia käytöstä 2010-luvun Suomessa, mutta en voinut vastustaa impulssia.

Perfektionismi ei ole läheisillekään herkkua. Kun herään muistelemaan jotakin virhettäni, soitan kellonajasta riippumatta ihmiselle joka saattaisi osata neuvoa sen korjaamisessa. Se tuntuu järkevältä, koska virhe on mielessäni niin valtavan suuri. Myöhemmin saatan tajuta sen olevan olematon, ja ryhdynkin seuraavaksi häpeämään käytöstäni. Perfektionismi ei koskaan johda tasaiseen, hyvään tulokseen. Pystyn sen vainoamana tekemään valtavia voimanponnistuksia, joiden jälkeen seuraa aina ”krapula” ja päiväkausien toipuminen. Välillä alisuoriudun tahallani, koska tuntuu sietämättömältä ajatukselta paneutua johonkin asiaan ja suoriutua siitä keskinkertaisesti.

Onneksi käyn terapiassa, jossa riittämättömyyden tunnettani ja kohtuuttomia tavoitteitani pyritään selvittelemään ja hillitsemään. Olisi kuitenkin hyvä, jos me kaikki muistaisimme joskus tuoda omia (hyväksymiämme) epäonnistumisia esiin ja muistuttaa itseämme ja muita, että täydellisyys ei ole mahdollista – eikä edes tavoiteltavaa. Sinä et ole kone.

Kirjoitti: Opossumi

2 thoughts on “Perfektionismista

  1. Hippula sanoo:

    Samaistun tähän ihan mielettömästi. Olen perfektionismin kanssa vaiheessa, jossa en jaksa tehdä enää mitään, vaan keskeytin kaiken, koska uuvuin täysin enkä nähnyt enää mitään mieltä tehdä mitään, koska en voi tehdä kaikkea täydellisesti.

    On niin vaikea selittää ihmisille, että perfektionismi voi myös lamauttaa, eikä kyse ole laiskuudesta tai luistamisestq, vaan sitä, että mielessä siintää kauhukohtauksia omasta luuseri uudesta, kun ei tee täydellistä.

    Tykkää

    • Opossumi sanoo:

      Minullakin oli elämässä pitkä jakso, jolloin epätäydellisyyden pelko johti siihen, että jätin siihenastisen elämäni täysin ”telakalle”. Ja tosiaan, edelleen se lamauttaa ja vaikeuttaa elämää. Nykyään kuitenkin uskon, että aiempi lamaantumisen aika, opintojen keskeytykset ym. olivat sittenkin tarpeellinen vaihe elämässä. Vaikka se olikin monin tavoin kauheaa ja raskasta aikaa, sinä aikana ehdin (usein puoliksi tiedostamattakin) miettiä, mitä oikeasti haluan tehdä elämälläni.

      Perfektionismi ei ole hävinnyt minnekään, mutta nykyään se on sentään vaikeus jolla on nimi ja jonka tunnistan, ja johon voin siksi yrittää vaikuttaa, vaikka se syvälle juurtunut reaktio onkin. Toivottavasti ”talvihorroksesi” antaa sinulle aikaa levätä ja kerätä voimia, jotta saat jonain päivänä neuvoteltua perfektionismisi antamaan sinulle vähän tilaa hengittää!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s