Miksi en harrasta liikuntaa?

facade-1453303_960_720

[kuvassa punatuulinen seinä. Siihen on maalattu kirkkaan vaaleansinisiä, sarjakuvamaisia korkeita aaltoja.]

Sisältövaroitukset: liikunta, ruokamaininta, itsetuhoisuusmaininta, dysforia, kehoinho. 

Tässä tekstissä en aio viitata yhteenkään tutkimukseen, jossa käsitellään liikunnan ja masennuksen yhteyttä. Kerron vain omia kokemuksiani. Ne ovat kilpaurheilijan kokemuksia, loukkaantuneen ex-urheilijan kokemuksia, liikunnan kokonaan jättäneen kokemuksia, liikuntaan hitaasti palaavan kokemuksia. Vartaloaan liikuntaan vaivatta käyttävän kokemuksia sekä vartaloaan syvästi inhoavan ja halveksuvan kokemuksia. Hoikan ja ylipainoisen kokemuksia. Transihmisen kokemuksia. Ristiriitaisia kokemuksia.

Treenasin enimmillään seitsemän kertaa viikossa, pari-kolme tuntia kerrallaan. Kuntoni oli erinomainen, käytin vartaloani monipuolisesti, treenasin niin kestävyyttä kuin voimaakin. Söin mitä sattui, sillä kulutin kuitenkin kaiken. Liikkuminen, urheilu oli vahvasti osa elämääni ja luulin sen pysyvän aina sellaisena.

Loukkaannuttuani lopetin aktiivisen liikunnan harrastamisen ja lähinnä kävin punttisalilla muutamia kertoja viikossa. Tämänhetkiselle minälleni se olisi erittäin paljon liikuntaa, mutta silloin se tuntui vähältä. Etäännyin hitaasti kehostani. Tai ehkä olin koko ajan ollut etäällä siitä, ajatellut sitä lähinnä välineenä, ja nyt en vain voinut käyttää tuota välinettä haluamallani tavalla. En ole varma.

Hitaasti liikunta jäi elämästäni kokonaan, muutettuani uudelle paikkakunnalle en tutustunut ensimmäisenä liikuntasalivalikoimaan vaan kirjastoihin ja opiskelijabileisiin, rahojen ollessa vähissä en käyttänyt niitä lenkkareihin vaan ruokaan. Kuntoni heikentyi. Sairastuin psyykkisesti. Söin ahdistukseeni. Lihoin. En kehdannut enää harrastaa liikuntaa julkisilla paikoilla ja kuntoni heikkeni entisestään.

Nyt en ole oikeastaan harrastanut liikuntaa kymmeneen vuoteen ja kuntoni on heikoimmillaan elämäni aikana. Tällä hetkellä haluaisin aloittaa jonkinlaisen liikunnan harrastamisen, mutta kaikki liikuntaan liittyvät kehomuistoni ovat aktiivisen urheiluaikani ajoilta. Jos liikun, vertaan heti kehoani ja liikkumistani siihen aikaan, kun treenasin seitsemän kertaa viikossa. Tästä ei seuraa kuin häpeää ja inhoa, mikä ei todellakaan toimi kannustavana tekijänä. Lisäksi häpeän kehoani, tarvitsen todella hyvän päivän, että kehtaan mennä sen kanssa liikunnalle varattuun tilaan. Oma keho ei tunnu omalta, vaan joltain kasalta lihaa, jota täytyy raahata mukana, koska elämme materiaalisessa maailmassa. Ja olen vielä nirso lajinkin suhteen, oman lajin aikaisen löytymisen ja sen jälkeen loukkaantumisen ja lopettamisen jälkeen on hankala pitää mitään muuta lajia ollenkaan mielenkiintoisena.

Joogatunti

Haluan antaa esimerkin siitä, miten monta asiaa voi olla estämässä yhden tavallisen ihmisen liikuntaharrastusta. Tässä esimerkinomainen kertomus joogatunnista, jolle osallistun.

Menen joogaan. Minua ahdistaa se, että menen naisten pukuhuoneeseen. Minua ahdistaa se, että pukeudun vaatteisiin, joissa rintani näkyvät. Minua ahdistaa se, että pukeudun vaatteisiin, joissa vatsani näkyy. Minua pelottaa se, että tunnilla puhutaan jotain sukupuolitettua kehoista. (Tätä tapahtuu yllättävän usein, eikä sitä välttämättä huomaa, jos ei kiinnitä huomiota.) Tätä joutuu jännittämään koko tunnin ajan.

Jooga-asennoissa rintani ovat tiellä. Toisista joudun pyytämään variaatioita, sillä reiteni ovat liian paksut. Yritän olla katsomatta kehoja, jotka ovat sellaisia, jollainen haluaisin itsekin olla. Tiedän, ettei minulla tule olemaan sellaista kehoa. Yritän olla ajattelematta asiaa. Yritän olla ajattelematta sitä, että pilasin mahdollisuuteni tuollaiseen kehoon sillä, etten hakeutunut transpolille silloin, kun olin hoikka. Silloin olisi voinut olla jotain mahdollisuuksia ja miksi en uskaltanut ja miksi ja miksi. Joogaohjaaja käskee meidän maata vatsallamme ja joudun asettelemaan rintani niin, etteivät ne paina. Itkettää. Seuraavassa asennossa nilkkani valittaa siitä, että nyrjäytin sen urheillessa. Mieleeni palaa taas se, millainen kehoni oli kun urheilin aktiivisesti. Itkettää lisää. Muistan sen, kuinka sain tässä salissa niin pahan ahdistuskohtauksen ja dysforia muuttui niin pahaksi, että menin kotiin, viiltelin ja lähdin päivystykseen. Hengitän sen tunteen läpi ja yritän kuunnella, mitä joogaohjaaja sanoo.

Joogan jälkeen onnittelen itseäni siitä, etten itkenyt tunnin aikana. Se kertoo siitä, että tämä on paras löytämäni liikuntalaji. Menen jälleen naisten pukuhuoneeseen. Olen irvistämättä hamelogolle ovessa. Puen päälle puhtaat urheilurintsikat, binderin ja pikeepaidan. Tarkistan, että rintakehäni on niin litteä kuin mahdollista. Itkettää edelleen. Pelkään, että joku kommentoi jotain peilailuistani, sukupuoliepänormatiivisuuden kommentointi sukupuolitetuissa tiloissa ei ole ollenkaan harvinaista. Menen ulos ja hengitän. Tiedän, että tänään ja huomenna olen niin henkisesti poikki, etten opiskele tai tee mitään muutakaan kuin lataudun. Toivon, että kukaan ei kotimatkalla kommentoi kehoani, sillä tämä on niitä päiviä, kun se satuttaisi liikaa.

En halua millään edellisellä sanoa, että kaipaisin neuvoja. (Korkeintaan vertaistukea, jos olet samanlaisessa tilanteessa.) Minulle on neuvottu monesti, että kannattaa vain alkaa harrastaa liikuntaa. Yksi askel kerrallaan. Jos vaan käy kävelyllä ja silloin tällöin juoksee ne rappuset ylös ja jumppatunteja on kevyitäkin ja kuntosalikortti maksaa itsensä takaisin hyvässä olossa ja niin edelleen. Kyllä se siitä. Yleisemmin haluaisinkin sanoa seuraavaa: Ihmisillä on todella monia syitä olla harrastamatta liikuntaa. Neuvot ovat varmasti hyväntahtoisia, mutta se ei vielä tarkoita, että ne olisivat hyviä. Toisen neuvominen asettaa neuvojan neuvottavan yläpuolelle, asemaan jossa neuvoja muka tietää enemmän neuvottavan tilanteesta kuin neuvottava. Usein kuitenkin jokainen tietää omasta elämästään eniten. Neuvottava on varmaankin miettinyt asioita itsekseen jo aika monta kertaa.

Syyt olla harrastamatta liikuntaa eivät varmasti avaudu kaikille, eivät välttämättä kenellekään muulle kuin kyseiselle ihmisille. Voi olla, että niistä ei haluta kertoa muille. (Itse en ainakaan halua avautua jokaiselle neuvojalle menneisyydestäni, kehoinhostani, paniikkikohtauksistani, häpeästäni, dysforiastani ja sukupuolestani.) Voi olla, että niitä ei tiedosteta itsekään, vaan ne tuntuvat vain epämääräisenä ahdistuksena ja pahana olona, joka ei mene pois päiviin liikunnan jälkeen. Voi olla, että tämä ahdistus ja paha olo vaikuttavat niin, että muusta elämisestä ei tule liikunnan jälkeisinä päivinä oikein mitään. Tässä on minusta jo hyvä kasa syitä olla harrastamatta liikuntaa.

Kertoi: Ahti

 

One thought on “Miksi en harrasta liikuntaa?

  1. Ymmärrän täysin kokemuksesi, vaikka omat tilanteeni ja ongelmani ovatkin varsin erilaisia. Nuorempana harrastin runsaasti liikuntaa, mutta se jäi ahdistuksen ja masennuksen puhkeamisen myötä moneksi vuodeksi lähes kokonaan. Säännöllisen liikunnan aloittaminen uudelleen oli yhtä helvettiä, mutta pakotin itseni siihen, koska kehoni alkoi liikkumattomuuden myötä kipuilla todella pahasti ja totesin liikunnan olevan ainoa hoitovaihtoehto, joka siihen oikeasti auttaa.

    Sen lisäksi, että oma keho ei tunnu enää siltä miltä aikaisemmin enkä pysty tekemään samoja asioita kuin aiemmin, ahdistuneisuus ja häpeä tuo siihen ”kivana twistinä” fyysisen pahan olon, lamaannuksen ja huimauksen. Nivelet paukkuvat ja kipuilevat, ja välillä kaikki on vaikeaa ja treenaamiseni tuntuu vain onnettomalta räpellykseltä. Parin vuoden psykoterapian ja rauhallisen totuttelun myötä olen hiljalleen saanut itseni taas nauttimaan liikunnasta ja varsinkin täysillä tekemisestä. On myös ollut mukavaa huomata, että vuosia sitten tehty ahkera treeni ei mennyt täysin hukkaan ”tauon” aikana, vaan kunto alkaa parantua yllättävän nopeasti – verrattuna esimerkiksi kokonaan liikkumattomaan sohvaperunaan.

    Edelleen minulla on huonot hetkeni ja toisinaan ahdistun esimerkiksi sellaisista kanssatreenaajista, jotka tuntuvat katsovan minua ja makkaroitani arvostelevasti. Parempaan suuntaan kuitenkin mennään koko ajan.

    Voimia ja kaikkea hyvää sulle Ahti, toivottavasti löydät vielä liikunnan ilon uudelleen! Ihmiskeho on vittumainen kapine jonka kanssa vaan on elettävä.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s