Mua et voi enää määrätä, oon aikuinen

zebra-79255_960_720

[valokuva, jossa on savannia, etualalla heinikkoa, taustalla puita. Keskellä kuvaa kolme seepraa, jotka katsovat suoraan kameraan. Kaksi seeproista seisoo etummaisen seepran takana niin, että ne ovat miltei piilossa, niistä näkyvät vain osittain päät ja toisen selkä, joten näyttää siltä kuin etummaisen seepran pää näkyisi monena.]

Sisältövaroitukset: lastensuojelu, itsensä vahingoittaminen (viiltely), seksuaalinen hyväksikäyttö, syömishäiriö

En muista ensimmäistä kertaa, milloin keksin satuttaa itseäni. Mutta muistan, että jo aika varhaisessa vaiheessa laitoin sormeni uudelleen polttavalle levylle ja pistelin neulalla syvemmälle kuin sillä lailla pienesti nahkan läpi, miten moni lapsi kokeilee sormenpäihin ehkä yhdessä kässäntunnilla. Olin ehkä 9 tai 10 kun uteliaisuudesta kokeilin tehdä itse haavan, ja viereen toisenkin. Jonkun ajan jälkeen keksin myös ensimmäistä kertaa oksentamisen ja fiiliksen, mikä tulee nälän jälkeen kun ei silloin syökään.

Uteliaisuus ja ahdistus taisi ajaa minua kokeilemaan erilaisia tapoja vahingoittaa itseä. Ehkä osittain se oli huomionhakuakin…kyllä, kyllä se oli sitäkin. Mutta mitä kertookaan lapsesta, jonka täytyy satuttaa itseään saadakseen huomiota, apua, muutosta elämäntilanteeseensa?

Ennen kuin löysin itseni satuttamisen toden teolla, koitin myös pyytää apua toisin tavoin. Näpistelin kaupasta ekaluokkalaisena, tokaluokkalaisena, kolmosluokkalaisena kunnes siinä vaiheessa, aika monen kiinnijäämiskerran jälkeen asioimme perheneuvolassa. Mutta jo ensimmäisenä käynnillä perheneuvolassa nähtiin minun hymyni, kuori, joka minun oli pitänyt kehittää jotta selviäisin. Kuulemma minulla ei ollut mitään hätää, oli psykologi mieltä. Enkä minä osannut sanoa vastaankaan, ei sille hädälle ollut sanoja. Tavallaan tiesin ja tavallaan en, että minulla on hätä. Kotona oli alkoholismia, pelkoa, häpeää joita ei saanut näyttää tai mitään muitakaan tunteita, tarpeita. Koulussa kiusaamista. Tuttu naapurin mies oli aluksi kovin turvallisen oloinen, tarjosi läsnäoloa ja kohta kosketus muuttui hyväksikäytöksi. Tai ehkä se oli jo sitä, naamioitunut läheisyydeksi ja välittämiseksi ja muuttui vain vakavammaksi seksuaaliseksi väkivallaksi.

Osastolle jouduin ensimmäisen kerran 12-vuotiaana. Sitä ennen käytiin uudemman kerran tuolla perheneuvolassa eri tätien luona kuin aiemmin. Ja jo sen ensimmäisen käynnin seurauksena tuli lähete psykiatriselle osastolle. Kiireellisenä.

Osastolla oli selkeä päivärytmi, joka toistui samanlaisena päivittäin. Arkisin käytiin sairaalakoulua, jos kunto sen salli, viikonloppuisin oli välillä lomia kotiin ja välillä osastoviikonloppuja. Elämä oli aika normaalia, mitä se niissä olosuhteissa lieneekään, ikätovereiden kanssa käytiin leikkipuistossa ja samalla salaa tupakillakin.

Neljän kuukauden jälkeen kotiuduin. Vanhempani olivat virallisesti eronneet ja kahden kodin välillä jonkun aikaa seilattuani muuttuivat isäni kanssa tapaamiset valvotuiksi, ja se oli hyvä päätös. Olin tätä ennen valvonut öitä peläten, että jos en olekaan puhelimen päässä, isä tappaa itsensä, koska en ole hänen murheitaan kuunnellut.

Elo ei kuitenkaan sujunut, ja itsetuhoisen oireilun lisäksi mukaan tuli monenlaista muutakin. Olin paljon poissa kotoa ilman, että äiti tiesi missä olen. Olin paikoissa ja porukoissa, joissa en itse soisi kenenkään saman ikäisen olevan. Ja tilanteen pahentuessa minut sijoitettiin kiireellisesti lastensuojelulaitokseen 13-vuotiaana.

Kolme kuukautta lastenkotiin muuton jälkeen minulle löytyi sopiva terapeutti, ja pääsin aloittamaan terapian jota osastolla suositeltiin.  Laitoksessa oli osaston tapaan selkeä päivärytmi, aikuisia, kasvatusalan ammattilaisia koko vuorokaudenajan saatavilla – myös yöllä oli ohjaajia töissä. Traumoihin liittyvät muistot alkoivat tulvia, tuli painajaisia, syyllisyyttä, ahdistusta – ja näin jälkikäteen tiedän, että oireilu alkaa kun tilanne muuttuu turvalliseksi eikä tarvi sinnitellen selviytyä. Terapiaprosessi oli käynnissä, eikä se rajoittunut niihin kahteen kolmivarttiseen viikossa terapeutin vastaanotolla.

Minulla ei oikein edelleenkään ollut sanoja ahdistukselle kun se oli päällä, ja edelleen minä toimin kuten olin tottunut, viiltelin. Ja siihen puututtiin, mutta ei välttämättä kauhean hyvin ja rakentavasti. Minulta tivattiin tiukkaan sävyyn miksen ollut mennyt yöllä juttelemaan, ja muistuteltiin kuinka toisen nuoret ottavat mallia.

Kun huoneestani löytyi veitsi, jonka olin sinne ottanut itseni satuttamista varten, huoneeni tyhjennettiin. Kaappiin jäivät vaatteet, huoneeseen pöytä ja sänky sekä tyhjennetty kirjahylly.  Poissa vietiin meikit, hygieniatarvikkeet, kirjat, kirjoitusvälineet, musiikkivehkeet, askartelutarvikkeet – siis kaikki tavarat. Kirjoittaminen oli minulle tärkeä keino, ahdistus ei välttämättä loppunut siihen, mutta jälkikäteen selkeytti ahdistusta ja tapojani toimia sen kanssa. Musiikki saattoi auttaa itkemään, jos tuntui että itkettää muttei saanut itkua tulemaan. Tai lohdutti, helpotti muulla tavoin.

Huoneen tyhjennyksen jälkeen kouluun mennessä koulukaverit ihmettelivät, olin aiemmin meikannut kouluun ja nyt meikkini olivat laitoksen varastossa jemmassa muiden tavaroideni kanssa. Minulta oli viety kirjat ja lukeminen, kynät, paperit ja kirjoittaminen. Koska minulla oli veitsi huoneessa. Koska minä satutin itseäni. Koska minulla ei ollut sanoja ahdistukselle ja pahalle ololle. Ja näin minulta vietiin keinoja lieventää sitä oloani yhtään ja oletettiin kai, että opin puhumaan. No, en oikein oppinut. Opin sen, että sillä ei ole väliä, miltä minusta tuntuu, vaan ettei toiset ottais mallia minun toiminnastani, ja etten rikkoisi sääntöjä. Tuohon aikaan terapiassa ajattelin, että minussa on kaksi erilaista puolta, hyvä ja paha. Paha puoli se, joka viilteli ja hyvä, joka ei tehny niin. Jonkun ajan päästä opin näkemään, että minussa on mm. se arjessa hyvin toimiva puoli, pieni lapsi ja puoli, joka kantoi traumamuistoja. Pahinta viiltelyssä oli se, että siten rikoin sääntöjä – ei se, että minä satutin itseäni.

Ruoka alkoi olla enempi keinonani pahassa olossani, ja kesti aika pitkään ennen kuin laitoksen henkilökunta tajusi sen, että iltapalojen syömättömyys oli aika systemaattista, eikä vain yksittäinen ilta, jolloin ei ollut nälkä. Huoneen tyhjentämisestä huolimatta sain hommattua lasinsiruja koulumatkoilla, ja viiltelin taas hetken aikaa. Ja käväisin mutkan osastolla. Ja minulle puhuttiin koulukodista, jos käytökseni ei muutu. Ja muuttuihan se, muuttaen muotoaan. Vaikka syömättömyyteen sekä oksenteluun oltiin jo puututtu, niin opin taitavaksi siinä. Ja koska samat ihmiset eivät olleet joka päivä töissä, pystyi viikossa käyttämään useampana päivänä selitystä kotitaloustunneista. Eikä aina koulun jälkeen ruualla ollut kukaan katsomassa, jos koulupäivä oli pitkä ja ruoka-aika ehtinyt mennä. Eikä yöllä kukaan ollut huoneessani vahtimassa kun nukkumisen sijaan jumppasin, tai ruokkiksella koulussa ravasin käytäviä syömisen sijaan.

Kävin laitoksesta yläasteen ja osan lukiota (kirjoitin ylioppilaaksi asuessani omillani, kesken lukio ei jäänyt) ja koulumenestykseni oli pääsääntöisesti hyvää ja kiitettävääkin. Ahdistus ajoi myös ylisuorittamaan, millä toki on ollut hyviäkin vaikutuksia elämässä, on tullut suoritettua koulutuksia ja oltua aktiivisesti monenlaisessa mukana. Terapiassa tapahtui jotain ja elämässä, kun pikkuhiljaa syömisen kanssa oireilu alkoi lieventyä ja jäädä pois kuten myös viiltely. Muutin omilleni selviytyneenä, ja puhuin mielelläni lastensuojelutaustastani ja oireilustani ja miten olin ne selättänyt.

Kunnes tapahtui paljon monenlaista. Omillaan asuessa ei viranomaiset rajoittaneet yhteydenpitoani läheisiin ja läheisethän tästä riehaantuivat. Poljin yöllä katsomaan onko isä kunnossa kun ei vastannut puhelimeen huolestuttavien viestien lähettämisen jälkeen. Tuli seurustelukuviota, jotka nosti traumoja pintaan. Tuli ylisuorittamista, unettomuutta. Häpeää, että ei olekaan toipunut ja pärjää yksin. Häpeää, että alkoikin viiltelemään uudelleen.

Tuli myös kapinateini pintaan minussa. Joka ajatteli, että nyt kun kukaan ei määrää, saan viillellä itseäni. Jotenkin sitä enempi toivoisi täysikäisen kapinoivan ryyppäämisellä kun kukaan ei määrää kuin satuttamalla itseään. Alkoi uusi terapiakierros mielenterveystoimistossa. Tämän kierroksen aikana olen tehnyt jälleen valtavasti töitä. Itseni satuttamisen suhteen olen oivaltanut, että siinä on kyse juurikin itseni satuttamisesta ensisijaisesti ja vasta toissijaisesti sääntöjen/sopimuksen rikkomisena. En ole luvannut olla satuttamatta itseäni loppuelämää enää, minkä lupauksen jouduin monta kertaa teininä antamaan, että nyt oli viimeinen kerta. Tällä erää tämä ajatus on kantanut nelisen vuotta. Muutamia yksittäisenä oksentamisia ja viiltämisiä on ollut, mutta kun on ollut ajanjakso jolloin se on ollut päivittäistä, iltarutiini hammaspesun ohessa ja tarvittaessa useammankin, en ole aloittanut laskemista alusta. Mutta huomaan, että kapinoiva teini minussa haluaisi viiltää kätensä ja mennä näyttämään erityisesti lastensuojelulaitoksen omalle ohjaajalle, että näin hyvin toimi ne sun keinot ja tuki, kiitti vitusti. Mutta aikuinen minussa pystyy näkemään teinin luotaantyöntävänkin tunteen taakse ja ymmärtää. Silittää arpista olkavartta rikkomisen sijaan.

Kertoi: Lasityttö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s