Moninkertaistuvat traumat

Franz_Marc_-_The_Foxes_-_Google_Art_Project

[Kuvassa Franz Marcin maalaus, jossa geometrisistä muodoista muodostuvia punaisia kettuja vihreällä taustalla.]

Sisältövaroitus: raiskaus

 

Raiskattu ihminen ymmärtää nopeasti, ettei mitään yhteiskunnallista tukiverkkoa ole olemassakaan. Raiskaus satuttaa ja haavoittaa, mutta kipua tuottaa myös se, kuinka yksin ja avuttomaksi oman tuskansa kanssa jää. Itse uskon, että toipumistani olisi tukenut (ja edelleen tukisi), mikäli minulle olisi voitu taata kaksi asiaa: nopeaa kriisiapua ja rahaa. Muisto raiskauksesta syöksi minut ensin kammottavaan kauhuun, sitten olemattoman tukiverkon riekaleiden läpi lamaannuttavaan avuttomuuteen ja yksinäisyyteen ja lopulta henkilökohtaiseen taloudelliseen katastrofiin. Haluaisin varoittaa lukijoita: tämä on kauhutarina.

Osa yksi: avun saaminen

Vasta kun sanoin ääneen sanan ‘raiskaus’, ymmärsin todella, mitä minulle oli tapahtunut. Olin työntänyt asiaa pois mielestä jo vuoden verran. Se kummitteli painajaisissa ja paniikkikohtauksissa. Se oli täytynyt työntää pois mielestä ja kieltää joka ikinen päivä. Se oli vaaninut mieleni marginaaleissa ja putkahdellut esiin päiväkirjojen epäuskoisissa kysymyksissä: olisiko se voinut todella olla niin.

Sanan sanominen ääneen mursi kaikki huolella rakennetut padot. Itkin, kiljuin ja kouristelin lukemattomia päiviä. Kauhu, jota olin niin kauan lepytellyt, tunki pintaan kammottavalla voimalla. Pelkäsin, että kuolisin. Tiesin aika nopeasti, että tämän kanssa en pärjäisi yksin enää montaa päivää. Niin raskaalta kuin se tuntuikin, päätin hakea apua, mahdollisimman nopeaa apua. Aloitin tarttumalla puhelimeen.

Ensin soitin kriisipuhelimeen, sitten soitin kunnalliseen terveydenhuoltoon, sitten soitin YTHS:lle, soitin YTHS:lle uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan. Soitin muutaman päivän aikana yli kymmenen puhelua, joissa jokaisessa ponnistin kaikki voimani, että pystyin edes sanomaan sen ääneen: minut on raiskattu, apua, auttakaa. Itken jokaisen puhelun aikana, vuorotellen soperran ja kiljun, että tarvitsen apua. Ja joka kerta minulle sanotaan, että tämä ei oikeastaan ole oikea paikka, tämä ei ole oikea aika, juuri nyt ei ehditä, eikä tällaiset tapaukset oikeastaan kuulu meille ja ”etkö ymmärrä että meillä on täällä YTHS:llä ihan kamalat jonot näin syksyn alussa.”

Lopulta, soitettuani ja itkettyäni kolme päivää erilaisille puhelinvastaajille, saan ajan YTHS:n yleislääkärille muutaman päivän päähän. Yleislääkäri kertoo, että YTHS:llä on ollut tällaisissa tapauksissa hyviä kokemuksia yhteistyöstä Tukinaisen kanssa. Hän antaa minulle Tukinaisen puhelinnumeron – taas minun pitää soittaa. Puhelimessa Tukinaisen vapaaehtoinen kertoo, että juuri nyt ruuhkaa. Itse asiassa ruuhkaa olisi seuraavat kaksi – kolme viikkoa. Tukinaisesta soitetaan minulle kuukauden kuluttua: nyt voisit tulla käymään.

(Haluan korostaa, etten moiti Tukinaisen toimintaa. Minusta on hienoa, että ihmiset käyttävät aikansa ja voimansa muiden auttamiseen. Tukinaisen toiminta perustuu kuitenkin vapaaehtoistyöhön, eikä heiltä varmastikaan voi vaatia kriisiapua resursseja enempää. Sen sijaan haluan kritisoida sitä, että kriisiapu ylipäätään ulkoistetaan vapaaehtoisille järjestöille, kun se ei selvästi toimi. Varsinkin tällaisissa tapauksissa olisi erityisen tärkeää, että kriisiapu toimisi aukottomasti ihan jokaisen apuun hakeutuvan ihmisen kohdalla.)

Jonkun käsittämättömän onnellisen johdatuksen johdosta, olin jo edellisenä vuonna käynyt toisaalla tapaamassa psykologia erilaisten kummallisten ahdistusoireiden vuoksi, (jotka, kuten myöhemmin ymmärsin, olivat alkaneet heti raiskauksen jälkeen). Sain tämän vanhan hoitosuhteen kautta suhteellisen nopeasti lähetteen terapiaan. En tiedä, missä olisin ilman tuota jo aikaisemmin vireille pistettyä terapiaan hakeutumisen prosessia.

Avun saaminen vaikutti nimittäin rikollisen hitaalta ja vaikealta. Olin ottanut yhteyttä kunnalliseen ja YTHS:n tarjoamaan terveydenhuoltoon syyskuun puolessa välissä, terapiani käynnistyi hiljalleen joulukuun alussa. Kahden ja puolen kuukauden aikana minua autettiin paikallisessa YTHS:ssä yhden yleislääkärin tapaamisen verran ja kehotettiin hakeutumaan Tukinaisen palveluiden piiriin. Tukinaisesta puolestaan soitettiin kuukauden päästä ja tarjottiin mahdollisuutta muutamiin tapaamisiin. Tässä kaikki. Tässäkö on kriisiavun koko laajuus? En tiedä, miten onnistuin elämään nuo 2 ja puoli kuukautta. Vielä vähemmän ymmärrän sitä, miten voi olla, että minun on annettu pärjätä käytännössä omillani kaksi ja puoli kuukautta.

Minä olen tottunut pärjäämään, pärjäsin raiskauksenkin kanssa aivan yksin kokonaisen vuoden. Mutta pärjätessäni kaikki nämä vuodet olen ihan oikeasti luullut, että kun tarvitsen apua, sitä olisi myös tarjolla. Vaikka raiskaus on toki suurin traumatisoitumiseni syy, traumaani vaikuttaa myös avunhakuprosessin aikana kokemani totaalinen kivulias ja kauhua aiheuttava avuttomuus ja yksinäisyys.

Osa kaksi: raha

Tämä kohta on selkiytynyt minulle vasta nyt, kun suurin hätä on ohi. Opiskelijana olen tottunut tietenkin sekä elämään köyhyydessä että jakamaan kiireeni täyspäiväisen opiskelun ja osa-aikaisen työnteon välillä. Luulin, että minulla oli jokseenkin paikkansa pitävä kuva siitä, millaista on elää niukkuudessa. Nyt tiedän paremmin. Raiskaustraumassa ja sen laukaisemassa masennuksessa ja ahdistuksessa on tietenkin myös se puoli, että opiskelun ja työnteon/työnhaun jo valmiiksi kuormittavasta kombinaatiosta tulee mahdoton. Minun kohdallani työnteko tippui pois ensin. Elin jonkin aikaa opintotuella ja nostin ankaralla kädellä opintolainaa. Tarvitsin rahaa, koska jouduin matkustamaan opiskelupaikkani ja vanhempieni kodin välistä matkaa enkä jaksanut etsiä tarjouslippuja. Tarvitsin rahaa, koska halusin muuttaa pois entiseltä kotipaikkakunnaltani, koska pelkäsin, että raiskaajani kävelee vastaan. Tarvitsin rahaa pizzeriaan, koska en jaksanut kokata. Tarvitsin rahaa baareihin, koska alkoholi auttoi hetkeksi.

Jossain vaiheessa pääsin pitkälle sairauslomalle, mutta taloudellisesti sairasloma on ongelma eikä pelastus. Opiskelijan sairauspäiväraha on nimittäin ensimmäiseltä 1,5 kk vähän pienempi kuin opintoraha. Lisäksi omalla kohdallani sairauspäivärahapäätös tuli kahteen otteeseen vasta kuukausi hakemisen jälkeen. Vähätuloisen kielellä se tarkoittaa: kuukausi liian myöhään (mites toi vuokra..?). Tässä vaiheessa opintolainaerät oli kulutettu eikä minulla enää ollut kunnolla rahaa vuokraan ja ruokaan.

En ollut koskaan ennen hakenut toimeentulotukea, mutta nyt laskin, että tulojeni perusteella minulla olisi siihen oikeus. Tietenkin olin väärässä. Sossusta vastattiin, että opiskelijan tulee huolehtia, että opintolainaerät riittävät tasaisesti kaikille kuukausille. Minä olin tuhlannut holtittomasti, eikä rahaa tippuisi. Millään muulla syyllä ei ollut mitään väliä, miten sun raiskaustraumat tähän liittyis? Taaskaan kukaan ei auttaisi ja taas uskoni yhteiskunnan turvaverkkoihin paljastui vain harhaiseksi fantasiaksi. Raiskauksen aiheuttaman ahdistuksen, masennuksen ja väsymyksen lisäksi jouduin nyt taistelemaan hetkellisen totaalisen rahattomuuden ja pitkäaikaisemman hitaasti nakertavan ja salakavalasti stressaavan köyhyyden kanssa.

Koska minut on raiskattu ja koska olen mennyt siitä niin rikki, etten osaa enää huolehtia itsestäni, jaksa käydä töissä tai suunnitella talouttani, elän vielä nyt, kaksi vuotta raiskauksen jälkeen köyhyydessä, joka ahdistaa minua päivittäin. En edelleenkään ole sellaisessa tilassa että jaksaisin yhdistää työn ja opinnot. Minusta ihan oikeasti tuntuu siltä kuin tämä taloudellinen tilanne olisi ainakin välillisesti rangaistus siitä, että olen tullut raiskatuksi ja siitä, etten ole kyennyt taistelemaan itseäni tapahtuneesta yli.

Raiskaus on yhteiskunnallisessa keskustelussa herkullinen aihe. Kuka ei vihaisi raiskaajaa? Hän on inhottava ja alhainen tyyppi, joka urbaanilegendojen mukaan saa vankilassakin vihat niskaansa. Kaikki tuntuvat olevan jotakin mieltä siitä, millaista apua raiskaajat tarvitsevat ja millaisia rangaistuksia he ansaitsevat.

Mutta mitä minä, tai kuka tahansa muu raiskattu ihminen ansaitsee tai tarvitsee? Minusta vastaus on helppo ja jokseenkin yksinkertainen. Ensiksi tarvitsen apua, etten jäisi yksin ja tarvitsen sitä mahdollisimman nopeasti. Toiseksi tarvitsen rauhaa ja lepoa, ja näitä varten tarvitsen sen verran rahaa, että voin elää. Näiden kahden asian takaamisen ei pitäisi olla ylitsepääsemättömän vaikeaa.

Tai toisin ilmaistuna: Ketkä tahansa, jotka on ‘huolestuneita’ raiskauksista, mutta on osallisena sellaiseen politiikkaan, jotka ajaa uhrit sosiaalitoimen, terveydenhuollon, Kelan ja vapaaehtoistyön satunnaisuuden armoille, te ootte tekopyhiä paskoja. Hävetkää.

Kertoi: Anonyymi kettu

 

One thought on “Moninkertaistuvat traumat

  1. Halo sanoo:

    Moi Anonyymi Kettu.
    Kiitos tästä. Tämä ja muut rehelliset kertomukset omiani vastaavista traumoista auttavat mua, insestin kokenutta ja siitä lähes toipunuttakin tajuamaan itseäni ja elämäni ongelmia. Epäluottamus maailmaan aiheuttaa niin syviä oireita. Olen iloinen ja ylpeä susta, kun olet elossa ja kirjoitat. Olen vihainen raiskaajallesi, kun se saatana sai viedä ja vie edelleen sulta niin paljon. Taistele. Taistellaan. Oot arvokas.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s