Rasistien kanssa somessa

Zebra mural

Miksi lapsi työntää kielen jäiseen, metalliseen ovenkahvaan? Miksi finnejä on pakko repiä tai osin irronnutta hammasta ronklata? Miksi näppejään ei vain osaa pitää poissa satuttavista asioista?

On muutamia asioita, joiden ilmaantuessa näkökenttääni minulla menee väistämättä ns. verenkeitin päälle. Yksi näistä on avoin rasismi tai muu syrjintä, etenkin jos se yritetään kehystää hauskaksi. Ehkä henkilöhistorianikin takia olen erittäin herkkä kaikenlaisille syrjinnän ja vähättelyn muodoille, ja vaikken itse ole valkoihoisena rasismia joutunut kokemaan, sen todistaminen sattuu. En edes halua kuvitella, miltä rodullistetuista tuntuu lukea vaikkapa MV-lehteä tai melkein minkä tahansa lehden kommenttipalstoja.

Kadehdin ihmisiä, jotka osaavat painaa villaisella sosiaalisessa mediassa näkemänsä ja antaa syrjivien paskanjauhantojen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Itse en siihen kykene, vaan työnnän kieleni somekeskusteluiden kylmään pintaan tietäen aivan hyvin, etten sitä kivutta irti saa ja että paha olo säilyy kauan. Pahimmillaan vääntäminen tuottaa minulle määrätöntä ahdistusta ja aggressioita, fyysistä pahoinvointia, itseinhoa ja jopa itsetuhoisia ajatuksia. Siitä huolimatta minun on pakko osallistua, sillä jos en niin tee, jään vatvomaan asiaa ja se vasta ahdistaakin. Ylikehittyneen sosiaalisen omatunnon ja persoonallisuushäiriöisen puutteellisen tunteidensäätelykyvyn yhdistelmä on todella huono internetissä liikkuessa etenkin, jos itsesuojeluvaisto ei toimi.

Itse kukin voi tietenkin pyrkiä muokkaamaan netin käyttöään mahdollisimman vähän ahdistavaksi. Aina silloin tällöin kuitenkin pitävinkin systeemi vuotaa: joku kommentoi Facebookissa rasistista statusta, jakaa vastenmielisen päivityksen tai muuta vastaavaa. Vaikka poistaisi MV-kuran suoltajat kaverilistoiltaan, ei vastaavia ulostuloja kykene koskaan täysin suodattamaan. Ja toisekseen: ainakin itse olen kokenut ajatuksen täysin samanmielisestä somekuplasta ahdistavana ja vieraannuttavana. En tiedä, olisinko onnellisempi jos en tietäisi toisenlaisten ajatusten olemassaolosta tai joutuisi sellaisia koskaan kohtaamaan.

Luonnollisesti otan rasisteilta ja muilta ennakkoluuloisilta usein keskusteluissa turpaan, heillä kun tuppaa moniaalla olemaan yliote. Ahdistavien tilanteiden jälkeen usein miettii, oliko taas pakko mennä, miksi olen niin sairas ja vajavainen etten osaa suojella itseäni enkä osaa päättää, vihaanko enemmän itseäni vai koko muuta maailmaa. Viime päivinä etenkin Nizzan ja Münchenin hirveiden tapahtumien tiimoilta olen tuntenut olevani pakotettu käymään useita keskusteluita, joiden lopputulemana minun on kehotettu ottamaan lääkkeet, hankkimaan huumorintaju tai tsekkaamaan faktani (jotka kyllä ovat ihan oikein, kiitos kysymästä ja samat sinne).

Vai onko sittenkin niin, että minun tapani reagoida vastenmielisiin sisältöihin onkin, jos kohta dramaattinen, aivan oikeansuuntainen?

Ja voisiko olla myös niin, että näissä tilanteissa sairauden merkkejä en osoitakaan minä, vaan keskustelukulttuuri, jossa syrjintä on normi ja huumorin lähde? Ja voisiko kyky sivuuttaa epämiellyttävä aineisto olankohautuksella olla sen oire?

On jopa aivan perusteltua kysyä, onko vika keskustelukulttuurin synnyttäneessä, sortavassa yhteiskunnassa, jonka ilmiöihin traumatisoituneen tai muutoin kärsineen ihmisen on mahdoton reagoida toisin? Kuten Everyday Feminismin toimittaja Kai Cheng Thom kirjoittaa (käännös blogitiimin)

Joskus mietin, ketkä niitä ”sairaita” todella ovat – ne ihmiset, joiden psykologinen ja fyysinen kärsimys saa heidät reagoimaan raivolla, pelolla ja kyllä, joskus väkivallalla, sortavaan ja traumatisoivaan yhteiskuntaan?

Ihmiset, joita leimaamme, joiden kohtaloilla revittelemme lehdissä ja joiden teot tuomitsemme rikollisina, ja joilla ei ole mitään toivoa saada kunnollista, myötäelävää mielenterveyshoitoa?

Vai onko sairas kuitenkin yhteiskunta?

 Kysyn, en vastaa.

 

Kuva: Victoria Pickering / cc2.0 / Flickr

Kirjoitti: Napakettu

One thought on “Rasistien kanssa somessa

  1. Kiitos tästä kirjoituksesta. Kiitos. Ja vielä kerran kiitos. Niin helpottavaa lukea, että en ole ainoa joka yhä uudestaan työntää lusikkansa tuohon soppaan ja on joka kerta sen jälkeen monta päivää ahdistunut. Jos kokee velvollisuudekseen taistella rasismia, ylimielisyyttä, välinpitämättömyyttä ja maailman muita hirveyksiä vastaan, velvollisuudentuntoa on toteltava. On vaan pakko. Ja seurausten kanssa on elettävä.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s