Miksi kirjoitan?

spring-211635_960_720

Yhtenä taustaideana tällä blogille oli – aika yllätyksettömästi – tarve jakaa kokemuksia, näkemyksiä, suuttumusta (ja hitusen toiveikkuutta ja voimaantumista). Eli kirjoittaa. Kirjoittaa niin että muut voisivat lukea. Ja kirjoittaa. Ja lukea.

Äskettäin selailin gradua, joka käsittelee terapeuttista kirjoittamista. https://goo.gl/OD4CUq Sen kirjoittaja, Outi Rantakylä, kärsii kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja hänen analysoimansa teokset käsittelevät sitä, mutta monet gradun esiin nostamista ajatuksista kirjoittamisen terapeuttisuuteen liittyen sopivat minkä tahansa mielenterveyden ongelman kanssa kamppaileville. Rantakylä viittaa Gillie Boltonin käsitykseen, jonka mukaan luovan kirjoittamisen ja terapeuttisen kirjoittamisen välillä ei ole selvää eroa. ”Luomisprosessi kun lähtee omasta itsestä, omien ajatusten ja tunteiden tutkimisesta…” (s. 17)

Toisten kokemuksista lukeminen osoittautui ylittämättömäksi avuksi itselleni heti pakko-oirediagnoosin saatuani. Luin ohjevihkosia ja googletin. Taakka harteilla hellitti vähän, kun huomasin etten ole ainoa, joka tuijottaa minuuttikaupalla leivänpaahdinta varmistuakseen ettei se ole seinässä. Siitä muodostui yksi tapa pysyä koossa. Yhä uudelleen on palattava, teksteihin, kirjoituksiin; ja yhä uudelleen toisten kokemukset auttavat kestämään ja käsittelemään omiani.

Eikä ”kerronnan helpottava voima” rajoitu mielenterveysaiheita käsitteleviin teksteihin. Olenhan niitä ihmisiä jotka elävät lukeakseen. Luin kyllä jo teini-ikäisenä myös ahdistusta ja masennusta käsitteleviä kirjoja. Silti oloani helpottivat eniten venäläiset klassikot. Niiden tasapainottomat, tärisevät, kuohuvat ja punastuvat hahmot, joiden fyysisen ja henkisen tuskan välinen raja ei ollut selvä,…niiden kanssa koin ja koen edelleen sukulaisuutta.

Tajusin tänään yllätyksekseni, että vaikka lapsena ja teininä kirjoitin paljon (runoja, romaaninalkuja, ajoittain päiväkirjaa), en kirjoittanut erityisen paljon omasta huonosta voinnistani. Tuskaisuus oli maailmantuskaa, vittuuntuneisuutta yhteiskuntaan, muihin ihmisiin; aika ajoin pintaan kuplivia pakko-oireita en maininnut. Ehkä minulla ei ollut mitään hyvää keinoa kuvata niitä? En kai nähnyt niitä merkityksellisiksi.

Kirjoitin, luin ja kuvittelin itseäni pois, vaihtoehtoisiin elämiin, aikakausiin, tulevaisuuksiin.

Edelleen kirjoitan, luen ja kuvittelen. Mikä on muuttunut? Ehkä se, että kokeilen löytää sanoja myös niille asioille, mistä olen epävarma, mistä haluan karata. Kirjoitan itseäni takaisin? Ehkä. Ainakin se kuulostaa hyvältä.

 

Kertoi: Eli nah

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s