Lääkkeistä III

13700127_10201803181918923_1220867457453370119_n”Mä en kyllä ymmärrä sellaisia mielialalääkkeitä ollenkaan, miksi sellaisia edes käytetään.”

”Niin, mä olen kyllä syönyt semmosia vuosikaudet enkä ole aikeissa lopettaa ihan just.”

”Jaa.”

Autossa tuli hetkeksi piinaavan hiljaista.

Minulla on mielenterveysongelmieni lisäksi myös suhteellisen harmiton somaattinen sairaus, joka kuitenkin vaatii päivittäistä lääkitystä. Vielä kun käyttämäni lääkevalmiste on hyvin tavanomainen ja vaiva helposti selitettävissä tietämättömälle, en ole tavannut sairauttani tai lääkitystäni hävetä. Eikä puhuessani asiasta ole kukaan alkanut kyseenalaistaa a) sairauttani tai b) lääkitystäni.

Mielenterveysongelmista käydyssä keskustelussa näkyy usein, miten vähän ihmisillä on tietoa näistä asioista. Esimerkiksi masennuksen sairausluonnetta ei ymmärretä, vaan kehotetaan masentunutta ottamaan itseään niskasta kiinni tai lähtemään lenkille, onhan kuntoilu toki mielialaa piristävää. Harvalle sitävastoin tulisi mieleen vaikkapa kieltää diabeetikkoa ottamasta insuliinia tai päänsärystä kärsivää jättämään kipulääkkeet kaappiin.

Etenkin mielialalääkkeiden vähättely ei itse asiassa olekaan keskustelukulttuurimme varsinainen sairaus, vaan sen oire (sic). Monien on yhä vaikea mieltää mielen sairauksia samalla tavalla sairauksiksi kuin ruumiillisia, vaikka rajapinta näiden välillä on usein häilyvä, jopa teoreettinen – monet fyysiset vaivat altistavat myös psyykkisille ja päinvastoin, ja toisen hoitaminen kuntoon saattaa helpottaa myös toista. Samoin syy- ja seuraussuhteet ovat usein hankalia määrittää. Keinotekoinen dualismi ylläpitää mielikuvaa ”oikeista” ja ”vähemmän oikeista” sairauksista.

Huomaan itsekin sisäistäneeni tämän, sillä minunkin on hankala myöntää julkisesti syöväni psyykenlääkkeitä ja vieläpä luultavasti koko loppuelämäni. Puhuessani asiasta poskeni punehtuvat, kuin kulttuuri mätkisi kuritonta rangaistukseksi julkeudesta. Häpeän tunnetta on vaikea torjua, vaikka itse olen jo varsin sinut oman lääkitykseni kanssa. Itse asiassa tie sen hyväksymiseen löytyi juuri oivalluksesta, että tauteja ne mielen tauditkin ovat ja niitä pitää sellaisina kohdella.

Ongelmallista puhetapaa on ylläpitänyt myös media. Kun SSRI-lääkkeet tulivat joitakin vuosikymmeniä sitten markkinoille, niistä puhuttiin ”onnellisuuspillereinä” ikään kuin niillä tavoiteltaisiin vain hyvää mieltä, ei sairauden hoitoa. Viattomalta tuntuva lempinimi ohjaa keskustelua yhä tänäkin päivänä väärille urille.

Voidaksemme panna kulttuurille hanttiin ja poistaaksemme psyykenlääkkeisiin lyödyn stigman tarvitsemme lisää julkista puhetta. Tarvitsemme rohkeita ihmisiä astumaan ulos lääkekaapista ja kertomaan tarinansa, sillä epätiedon tuomaa epäilystä ei voi korjata kuin tiedolla.

 

Kirjoitti: Napakettu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s