What a Feeling! eli erään masennuksen tunne-elämä

Arizona-Photograph-of-Frida-Kahlo

Sisältövaroitukset: itsetuhoisuus, itsemurha-ajatukset, henkinen väkivalta

Sä olet niin temperamenttinen. Sä olet niin ihanan/kamalan räiskyvä. Mikä sulle nyt yhtäkkiä tuli? Ei hitto mikä draamantaju. Sussa on varmaan jotain eksoottista verta… Et oikeesti voi ottaa tätä noin vakavasti. Et sä voi suuttua tosta. Hei te ootte tuntenut viikon, harkitse nyt vähän. Miten sulla voi mennä aina joko älyttömän hyvin tai aivan päin helvettiä? Sähän oot ihan maanisdepressiivinen! Onko sulla mitään suhteellisuudentajua?


Minä en ole hillitty, hallittu ja harkitseva ihminen. Minä en myöskään ole elämäniloinen tai määrätietoinen ihminen. Oikeastaan koen lähes mahdottomaksi kuvailla itseäni muilla kuin ulkoisilla, arvomaailmaani liittyvillä tai elämäntapahtumiini perustuvilla määreillä, sillä olen koko ikäni saanut kuulla muiden kommentteja siitä millainen olen, ja nämä kommentit vaihtuvat usein. Olen tulkinnut niin, että ihmiset kokevat sen olevan hyväksyttävää tai oikein, koska olen itse niin ulospäinsuuntautunut, vaikutan niin itsevarmalta, näytän milloin miltäkin, puhun niin paljon ja tutustun niin helposti tai muuta paskaa. Että koska sanon ja ilmaisen usein suoraan, mitä tunnen tai ajattelen, myös minua henkilönä voi kommentoida suoraan. Aina ulkopuolisten määritelmät eivät tunnu julkeilta tai vastenmielisiltä, joskus ne saattavat jopa imarrella, mutta sen verran voin yleistää, että ne tuntuvat. Ja tunteet vaikuttavat siihen, mitä minä olen, koska minä olen tottunut olemaan tunteeni ja peilaamaan muiden reaktioita nimenomaan tunteisiini.

Lapsena voimakkaasta tunneilmaisusta usein sakotettiin tai ainakin sitä arvotettiin aggressiivisesti. Se oli sopimatonta, söpöä, rangaistavaa tai käsittämätöntä. Joskus tätä kaikkea samaan aikaan, ja palaute käytöksestäni ristiriitaista. Kun itkin tuntikausia lastenohjelman surullista loppua, olin vastustamattoman empaattinen ja herkkä, mutta lopeta nyt jo. Jos jäin vastoin omia tai muiden odotuksia toiseksi hiihtokisoissa ja raivostuin siitä, osoitin kadehdittavaa kunnianhimoa, tytöstähän tulee ammattiurheilija! Kun taas hävisin perheen kesken lautapelissä ja suutuin, olin naurettava, lapsellinen, pikkumainen ja tyhmä. Kun ihastuin yläasteella ja ilmoitin meneväni naimisiin, olin hassu romantikko ja vähän epähieno, ”mutta näköjään pojat tykkää sellaisestakin”. Kun nuorempi sisarukseni katkoi värikynäni ja kostin muussaamalla banaanin hänen tyynylleen, sain selkäsaunan ja arestia, koska minun vanhempana ja fiksumpana olisi pitänyt ymmärtää.

Varhaisessa teini-iässä opettelin piilottamaan, nielemään ja häpeämään tunteitani, jotka syttyivät ja vaihtuivat kuulemma liian tiuhaan. Tunneilmaisun panttaaminen ei tuolloin ollut määrätietoista tai tarkoituksenmukaista toimintaa, mutta sekava suhtautuminen tekemisiini ja ristiriitainen palaute temperamenttisuudestani sai minut hyvin hämilleni ja noloksi. En ollut ns. ongelmanuori, pikemminkin melko kiltti ja tunnollinen, mutta liian reaktiivinen, liian herkkä, liian dramaattinen, mitä naapuritkin ajattelee, liian surullinen, liian tosikko, liian innokas, liian äänekäs, liian usein liian jotain. Eivätkö suuret tunteet olleetkaan elämän ehto, taiteilijoiden inspiraation lähde, intohimoisuuden merkki ja, no, kaikin puolin inhimillistä? Olisiko minun pitänyt olla saippuasarjan hahmo tai edes asua jossain eksoottisessa maassa, jossa itselleni ominainen ylidramaattisuus olisi ollut muka oikeutetumpaa?

Tunsin syyllisyyttä siitä, miten ylenpalttinen olin useimpien mielestä. Tunsin. Reagoin edelleen voimakkaasti ja tunteella asioihin, mutta pikku hiljaa, läpi murrosiän ja varhaisaikuisuuden, tunteiden skaala kapeni käsittämään pääosin sellaisia tunteita, mitä kutsutaan negatiivisiksi: suru, kateus, inho, itseinho, katkeruus, viha, häpeä. Purin ahdistustani paljon liikuntaan, kunnes lopetin kilpaurheilun ja samalla syömisen. Ennen ah, niin räiskyvä ilmaisuni oli kääntymässä passiiviseksi ja tuhoisaksi.

Olin masentunut.

Toisten sanoin olin angstinen teini, nuortenlehtien malliesimerkki viiltelijästä, yliherkkä runotyttö joka kuunteli metallimusiikkia. Mutta tämän takana ei ollut yksinomaan opittu kapina yhteiskuntaa tai perhettä kohtaan, vaan kokonaisvaltainen riittämättömyyden, yksinäisyyden, ja kohtaamattomuuden tunne. Kohdistin muilta varjeltuja tunteita itseeni. Samalla häpesin sitä, kuinka geneerinen ilmestys olin, kuinka triviaaleja murheeni olivat, kun muualla sentään sodittiin ja nähtiin nälkää ja kidutettiin vankeja ja eläimiä. Tunsin syyllisyyttä siitä, että aiheutin itsetuhoisella käytökselläni huolta äidilleni, ja aloin itse kantaa huolta siitä, mitä muut ajattelivat.

Tämä olikin uusi ilmiö, ja aloin pikku hiljaa tiedostaa linkin masennukseni ja sen välillä, kuinka paljon minua ihmisenä määriteltiin, minulle naureskeltiin, minua halveksittiin, säälittiin ja ihailtiin niin sanotun voimakkaan luonteeni vuoksi. Olisiko tästä suotavaa puhua ääneen, vai saanko jälleen yhden marttyyrileiman tai voi-ku-se-on-niin-runollinen-ja-taiteellinen -hyssyttelyn?

Tunnen syyllisyyttä edelleen, ja tunnen sitä päivittäin monista eri syistä: olen huono ystävä, lapsi, sisar, rakastettu, kansalainen, humanisti ja ihminen. Tunnen syyllisyyttä siitä, että tunnen syyllisyyttä. Olen ollut vaihtelevalla intensiteetillä masentunut nyt 15 vuotta, ollut useiden kuukausien sairauslomilla, käynyt monella enemmän tai vähemmän pätevällä ”ammattiauttajalla” mukaan lukien pitkäaikaisen psykodynaamisen terapiajakson, jossa opettelin ja kohtuullisissa määrin opinkin pääsemään uudella tavalla käsiksi tunteisiini. Opettelin ottamaan ja ymmärtämään tunteitani sellaisenaan, ilman muiden tuomioita tai yhteiskunnallista trivialisointa. Opettelin uskomaan, ettei mikään tunne ole väärä, paha tai aiheeton, vaan että niistä jokainen ansaitsee tutkiskelua ja ymmärrystä. Ilmaisua voi toki aina opetella.

Sitten teinivuosieni olen voinut  paremmin ja huonommin. Olen kokenut ja tuntenut paljon asioita rakastumisen ja onnistumisen riemusta täydelliseen elämänhaluttomuuteen, olen maannut junan raiteilla, ylisuorittanut, tehnyt rakastamaani työtä, ollut kuukausia lamaantunut, syönyt vääriä lääkkeitä, matkustanut, tullut kummiksi, tullut rakastetuksi, tullut jätetyksi, sammunut lumihankeen, harrastanut politiikkaa ja aktivismia, valmistunut yliopistosta. Olen jäänyt työttömäksi ja vielä kerran sairauslomalle ja hävennyt sitä, etten täytä niitä odotuksia, joihin älyni sekä oletetun legendaarisen tahdonvoimani ja kunnianhimoni pitäisi riittää.

Silti hymyilen, nauran ja innostun asioista edelleen, jolloin saan kuulla, että ei susta yhtään arvaisi että olet (ollut) masentunut. Tuohan on terveen ihmisen merkki!

Tai sitten tuntevan. Olen masentunut, enkä vieläkään tiedä olenko liikaa vai liian vähän ja kenen mittapuulla.

Kirjoitti: Elohopea

(Kuva: Nickolas Murayn kuva Frida Kahlosta, 1946.)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s