Koukuttava koteloituminen

13607005_10154248929001390_2443611875295836007_n
Mielen sairauksien kanssa eläminen on minulle taistelua omaa itseään vasten, samalla kun suojaa hakee muiden sijaan itsestään. Itseensä käpertyminen voi olla suojamekanismi torjuntaa vastaan, pysähtymistä uuden tilanteen arvioimiseen tai muiden tunteiden säästämistä.

Vetäytyminen on tautiluokituksissa yleinen oire, joka pitkittyessään harvoin parantaa oloa. Ymmärrän tavallaan sen, miksi sairaslomaa ei aina nähdä hyväksi hoitokeinoksi mielenterveyden ongelmiin. Kukaan ei ole saari, eikä solipsistisesta pään sisällä seikkailusta tule terveeksi. Olen itse kokenut pitkien poissaolojen opiskeluista ja töistä muuttavan minua entistä aremmaksi astumaan ulkomaailmaan. Kun taas olen selvinnyt ulkomaailman koettelemuksista ilman katastrofeja, olen saanut muuta ajateltavaa edes minuuteiksi kerrallaan. Sekin voittaa päässä soivan nauhoituksen omista puutteista.

Oma sairaus on äärimmäisen subjektiivinen ja kokemuksellinen tila, johon harvalla sivullisella on mitään hyödyllistä neuvottavaa. Vuosikausien kokemukset hyvää tarkoittavista kehotuksista ovat pahentaneet sulkeutumistani. Lenkkeily ei poista traumoja ja puhuminen ei auta, kun oma ajatusmaailman raottaminen pelästyttää ammattilaisetkin.

En silti elä kuplassa, vaan monimuotoisten vuorovaikutuksien verkostoissa, joissa on mahdotonta olla tekemättä edes töitä käyttämättä omaa persoonaa. Minulla on oikeus yksityisyyteen, mutta sen oikeuden taso vaihtelee ihmissuhteesta toiseen. Parisuhteessa tai läheisissä ihmissuhteissa voi jättää asioita sanomatta, mutta se ei estä tunnetartuntoja ja affektien kiertoa. Pahimmalla kriisihetkellä kodin seinät kaatuivat päälle ja rakkaani kurkkua kuristi myös, vaikka näennäisesti olimme hiljaa, itkemättä ja keskittyneenä omiin puuhiimme. 

Ainoa asia, mikä sulkeutumisen, yksityisyyden ja ihmissuhteiden solmukohtiin on auttanut, on strateginen avautuminen, jossa tunnustan tunteeni, mutten ajatuksiani. Voin kertoa olevani arka ja kaipaavani syliä, tai kertoa, että joudun ahdistuksen takia nukkumaan eri huoneessa (jos edes saan unta). Töissä voin sanoa, että vituttaa. Uniongelmia on terveilläkin. 

Jätän vieläkin paljon sanomatta, tärkeitäkin asioita. Välillä mietin, sanonko lopulta oikeastaan mitään, tai onko muulla kuin tunteiden sanoittamisella edes väliä. Terapiassakin voi toimia tapahtumia listaavana puhuvana päänä, jolloin traumat jäävät tarinoiksi ja niihin liittyvät tunteet koteloituvat syvemmälle. 

Miltä minusta sitten tuntuu nyt, avauduttani? Katarttiselta, puhdistuneelta ja rennolta. Tilanne voisi olla toinen, jos vuorovaikutus olisi välitöntä ja tosielämässä tapahtuvaa. Puolisoni tulee pian töistä, ja sitä tietoa vasten tällä tekstillä voi siis olla monia funktioita: tunteiden tuuletus, introspektio tai teeman käsittelyn välttely yhteisellä ajalla. Yksin tuskin keksin vastausta, mutta tämä tekstimassa antaa ainakin yhden tilaisuuden keskittyä tänä iltana läheisyyteen.

Kirjoitti nappi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s