Elämää raiskauksen aiheuttaman trauman kanssa

ladder-1497436_960_720

Sisältövaroitukset: Raiskaus, masennus, väkivalta, ahdistuneisuus, kuolema/kuolemanpelko, päihteet

 

Olin viettämässä 24-vuotissyntymäpäivääni, kun minut raiskattiin. Se oli harvinainen ”puskaraiskaus”. Kyse oli jostain, mitä tilastollisesti tapahtuu harvoin ja hyvin epätodennäköisesti.

Tapahtuneen jälkeen tuli ensin shokki. Itku ei ottanut loppuaan. En tiedä oikeastaan, miksi itkin, mutta tuntui järjettömän pahalta. Maailma oli yhtäkkiä erilainen. Minusta tuntui, että kulkisin sumussa. Pää lakkasi toimimasta. Yksinkertaiset asiat, kuten kahvinkeittäminen muuttuivat monimutkaisiksi prosesseiksi, jotka jäivät kesken sekavien ajatusten lomassa. En pystynyt ajattelemaan selkeästi. En pystynyt keskittymään mihinkään.

Yöllä minua pelotti mennä nukkumaan. Itkin itseni uneen, minkä jälkeen nukahdin vain nähdäkseni painajaisia. Sain unihalvauksia. Onneksi sain lääkäriltä rauhoittavia, joiden avulla pystyin nukkumaan yöni. Lääkäri kyseli, että oliko tapahtuneesta tehty rikosilmoitus. Minä en olisi ikinä ymmärtänyt tehdä rikosilmoitusta, mutta onneksi joku muu teki. Jouduin menemään aamulla tapahtuneen jälkeen poliisilaitokselle kuulusteluun, joka kesti monta tuntia. Olin edellisenä yönä nukkunut alle kaksi tuntia. Jouduin kertomaan pienimmätkin yksityiskohdat. Istuin tyynenä tuolissa ja kerroin kaiken, mutta kun kuulustelija mainitsi mahdollisesta oikeudenkäynnistä, aloin itkeä. Itkin, koska en jaksaisi sitä prosessia. Olin niin poikki, että halusin vain olla rauhassa. Halusin pois.

Koska en ollut nähnyt raiskaajani kasvoja, minusta tuli vainoharhainen. Pelkäsin jokaista mieheksi olettamaani vastaantulijaa ja väistin isompia porukoita. Epäilin jopa tuttujani. En ollut ennen pelännyt ketään. Koska raiskaus tapahtui rappukäytävässä, en uskaltanut kulkea siinä vilkuilematta jatkuvasti taakseni. Myöhemmin harjoittelin olemaan vilkuilematta, mutta rappukäytävät pelottavat iltaisin ja öisin jonkin verran edelleen.

Seuraaviin kuukausiin en pystynyt ottamaan vastuuta asioista. Tarvitsin jonkun muun kertomaan minulle, mitä minun piti tehdä. Kun urheilin, se oli ainut aika, kun minun ei tarvinnut ajatella tapahtunutta. Se oli kaikki mitä minulla oli, mutta sitten tuli loukkaantuminen.

Loukkaantumisen seurauksena minulla ei ollut mitään, millä pitää ajatukset tapahtuneesta poissa. Samalla koin, ettei minulla ollut enää mitään. Päivät olivat yksinäisiä. Minusta tuntui kuin eläisin lasin takana ja koko muu maailma jatkaisi tavalliseen tapaansa. Minulla ei ollut kosketuspintaa siihen maailmaan. Koska tapahtuneesta oli kulunut jo tovi, niin siitä ei enää hirveästi puhuttu niiden kanssa, jotka asiasta tiesivät. Muut eivät ajatelleet asiaa, mutta minä ajattelin sitä jatkuvasti.

Ainut iloni päivissä ja viikoissa oli alkoholi. Kun lähdin kavereiden kanssa ulos, kaikki unohtui. Kun en ollut juomassa, olin yksinäinen ja elämä oli tyhjä. Masennuin. Tapahtuneen jälkeen jouduin käsittelemään vaikeita kysymyksiä. En pystynyt ymmärtämään, miten joku ihminen voi tehdä toiselle ihmiselle jotain niin perustavanlaatuisella tavalla pahaa. Miten maailmassa voi tapahtua tällaisia asioita? Tietynlainen positiivisuus ja usko elämään menivät tapahtuneen myötä.  Minusta tuntui kuin olisin kuollut. Halusin kuolla. En tuntenut oikeastaan mitään, ja se tuntui pahemmalta kuin alkuvaiheessa kokemani pelko ja viha.

Pahinta masennusvaihetta kesti noin puoli vuotta, minkä jälkeen aloin löytämään jotain iloa elämästä. Tulevaisuus tuntui silti hyvin näköalattomalta. Halusin ajatella, että olin ”pääsemässä yli” tapahtuneesta, mutta kun työharjoittelupaikallani yksi työntekijä kertoi yksityiskohtaisesti tutun tutulle tapahtuneesta raiskauksesta kahvipöydässä, jouduin poistumaan vessaan itkemään. Yritin kaikin tavoin saada rauhoitettua itseni, jotten saisi paniikkikohtausta.

Nyt tapahtuneesta on kulunut melkein kaksi ja puoli vuotta. En ole ”päässyt yli” tapahtuneesta enkä tiedä, tuleeko koskaan niin käymään. Pystyn elämään normaalia elämää. Se ei poista silti sitä, että menen lukkoon, jos joku puhuu minulle raiskauksesta arkikeskustelussa. Sellaiset puheet aiheuttavat minulle pitkäksi aikaa ahdistusta. Viimeksi niin kävi, kun olin kampaajalla. Minun teki mieli sanoa, että ei ole hyvä puhua raiskauksesta tavallisessa arkikeskustelussa, sillä on väärin olettaa, että raiskauksia tapahtuisi vain joillekin jossain muualla eikä esimerkiksi henkilölle, jolle olet juuri puhumassa. En kuitenkaan sanonut mitään, koska silloin paljastaisin, mitä minulle on käynyt.

Raiskaukseen liittyy häpeää. Vaikka sitä itse tietää, ettei häpeään ole oikeasti syytä, niin sitä ei pääse pakoon. Välillä kuulee sanottavan, että raiskauksen jälkeen ”elämä on pilalla”.  Miten joku ulkopuolelta tulee määrittelemään, ettei elämäni olisi enää elämisen arvoista? Osa ihmisistä, jotka tietävät, mitä minulle on tapahtunut, sanovat minun olevan vahva. En ole vahva, minulla ei vain ole muita vaihtoehtoja toimia.

Nykyään puhun harvoin raiskauksestani kenellekään. Yksi syy siihen on se, että joudun jatkuvasti pelkäämään, saanko kuulla suoraan tai rivien välistä minuun kohdistuvaa syyllistämistä. Yhteiskunnassamme raiskauksen kokeneet saavat jatkuvasti kuulla syyllistämistä, jolloin helposti alkaa syyllistää itseään. Minäkin olen syyllistänyt itseäni. En puhu raiskauksesta myöskään sen takia, koska en kestä ihmisten tunteita. En kestä katsoa, kun näen surun, pelon ja vihan läheisten silmissä. Minulla on liikaa omia tunteitani kannettavanani. Arvostan silti sitä, että minusta välitetään.

Kun kerroin kumppanilleni raiskauksesta, se sai hänet hyvin surulliseksi. Hän myös pohti, vaikuttaako se minun seksihaluihin. Minun kohdallani se ei vaikuta. En kokenut raiskausta seksuaalisena tekona. Koin, että tekijä piti minua arvottomana epäihmisenä, jolle sai tehdä mitä tahansa. Se on yksi syy, minkä takia minun on vaikea kokea itseäni arvokkaaksi. Lisäksi, jos joku tuntematon voi noin vain tulla ja raiskata, niin hänhän voisi yhtä lailla tappaa. Raiskaukseeni liittyi vahvasti kuolemanpelko. Edelleen minua välillä pelottaa öisin ja saatan herätä painajaisista valtavaan paniikkiin.

Olen vihainen. Olen vihainen, miten media käsittelee raiskauksia sensaatiohakuisesti. Olen vihainen, miten uutisiin kommentoidaan syyllistämällä uhria, vähättelemällä sekä käyttämällä rasistista retoriikkaa. Minut raiskasi valkoinen henkilö.  Minut saa vihaiseksi ja pettyneeksi, miten olemattomia tuomioita raiskaajat saavat ja miten heitä puolustetaan oikeudessa. Olen myös vihainen, miten jotkut puhuvat siitä, että raiskaajat epäinhimillistetään. Raiskaajat ovat ihan tavallisia ihmisiä, pääosin miehiä ja he pystyvät järkyttäviin tekoihin. Ennen tapahtunutta olen vastustanut väkivaltaa. Mutta tapahtuneen jälkeen olen vain ajatellut, miten hakkaisin kenen tahansa raiskaajan naaman tunnistamattomaksi, jos sellainen tilaisuus kohdalle sattuisi.

Jotkut sanovat, ettei oikeuden ottaminen omiin käsiin ratkaise mitään, mutta tällä hetkellä se ratkaisisi enemmän kuin raskas oikeudenkäynti. Yhteiskunnassa, jossa vain osa raiskauksista ilmoitetaan ja vielä pienempi osa raiskauksista tuomitaan, jossa uhria syyllistetään enemmän kuin tekijää ja jossa raiskaajien saamat tuomiot ovat naurettavia verrattuna oikeudenkäynnin kuormittavuuteen, on mahdotonta saada oikeutta. Minusta ei tunnu, että yhteiskunta olisi puolellani. Minusta ei tunnu, että ihmiset ovat puolellani. En vieläkään ymmärrä, miten joku voi tehdä niin pahaa jollekin toiselle, miten jotkut voivat vähätellä tapahtunutta ja miksi ihmiset puhuvat raiskauksista kuin ne tapahtuisivat vain jossain kaukana ja harvoin.

 

Kirjoitti: vihainen kala

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s