Hullu vai normaali, heikko vai vahva?

16013340575_2a335e3daf_b

Sisältövaroitukset: lääkitys

Pakko-oireista kärsivä elää kahdessa todellisuudessa. Toisessa Anttilaan sisäänkäyntiä tulee välttää viimeiseen asti, koska siellä saattaisi spontaanisti possahtaa palasiksi, toisessa tietää varsin hyvin, että näin ei tule käymään, mutta Anttilaan ei silti ole meneminen, ainakaan ilman monimutkaisia suojautumisrituaaleja. 

Täytin kerran Kelan vammaistukihakemusta, jossa kysyttiin, että montako tuntia päivästä pakko-oireinen ajattelu ja toiminta vie. Vastasin 2-4, vaikka totuus oli se, että ei ole sellaista kohtaa päivästä, jolloin OCD (pakko-oireinen häiriö) ei ole läsnä arjessani.

Ei se ole pelkkää asuntoon palailua kahvinkeittimen sammuttamista varten tai asioiden jatkuvaa järjestelyä niin kuin tv-etsivä Adrian Monk tekee. Se on myös sitä, kun lukiessa ja televisiosarjoja katsellessa jatkuvasti laskee kirjaimia, etsii merkkejä, ja sitä kun valmistautuu taas kerran lähtemään jonnekin, vaikkapa juhliin, on tehtävä rutiininomaisesti pitkä lista asioita, jotta ”mitään pahaa ei tapahtuisi” kyynelten valuessa pitkin poskia kun miettii odottavien ihmisten suuttumusta, ”taas se on myöhässä”, ”huolimattomuutta, välinpitämättömyyttä.”

Mietin, mitä merkitä Kelan lomakkeeseen: jonkin verran hullu ainakin täytyy olla, että saan tuen terapiaan, mutta jos paljastan täysin sairauden kyllästämän todellisuuteni, ehkä ne ei autakaan minua, tuomitsee toivottomaksi tapaukseksi..

Olen arkaillut sairaudestani kertomisesta pitkään, olen pelännyt sekä hullun leimaa että kommentteja siitä, että ”ethän sä oikeasti hullu ole, näytätkin ihan tavalliselta ja pystyt katsomaan tuolla tavalla ulkopuolelta sun oireitas, kyllä sun täytyy nyt vaan sanoo piutpaut noille pakkoajatuksille niin voit elää normaalisti, ihan turhaan noista kärsit”! Kun viimein uskaltauduin kertomaan oireilustani, sain kuulla, että ”älä piiloudu noiden oireiden taakse ja käytä niitä tekosyinä”!

Ja niinpä otin opikseni tästä: elin läpi kauden, jolloin ajattelin, että hittolainen, minäpä alan stoalaiseksi ja vain päätän, että olen vahva ja normaali ja hyvä ja ihana ja tuottava ihminen. Mindfulnessia ja positiivista ajattelua pidin vain ihan humpuukina ja ihmisten ongelmien vähättelynä, mutta ”vahvan ihmisen” illuusioon minä haksahdin. Jospa voisin kultivoida antiikkisia hyveitä itsessäni, mielenhallintaa ja ”parantaa sieluni”.

Katselin ”vahvojen naispoliitikkojen” esiintymistä telkkarista ja psyykkasin itseäni; jos tarpeeksi yrittäisin, minustakin tulisi noin vahva ja mahtava! Koin myötähäpeää lukiessani naistenlehdistä ”pehmeämpien” naispoliitikkojen haastatteluja, joissa he kertoivat avoimesti vaikeuksistaan politiikan melskeissä, masennuksistaan ja uupumuksistaan, kohdatusta seksismistä, vaatimuksista nahan kovettamiseen nettihäiriköinti-keskustelun yhteydessä.

En tiedä missä kohtaa muutuin empaattisemmaksi ”heikkoja” poliitikkonaisia, ja itseäni, kohtaan. Ehkä se tapahtui silloin, kun olin jättänyt lääkkeet pois koska ihmiset, jotka eivät uskoneet mielenterveysongelmiin saivat minut vakuuttuneiksi, että ”en tarvitse mitään lääkkeitä, myrkkyjä”. Lääkkeiden lopetuksen jälkeen tuli täydellinen tyhjyys ja masennus, olin yli vuoden työkyvytön. Sitä ennen olin juuri lääkärin kanssa saanut vuosien työn tuloksena lääkitykseni kuntoon ja tahkosin opintoja rakastamassani oppiaineessa kuroen sairasvuosien laihoja opintoviikkosaldoja kiinni.

Haavekuva itsestäni stoalaisena supernaisena tai Norfolkin ikeenien urheana kuningatar Boediceana (kuvassa) on minulle edelleen rakas ja innoittava, mutta nyt yritän kultivoida enemmän itseni hyväksyntää, heikkous ja vahvuus, hulluus ja normaalius, sitä kaikkea minussa on.

Mietin, minkä hinnan vahvuudesta muut joutuvat maksamaan, mitä vahvan kuoren ylläpitäminen vaatii. Kuinka kauan kestää, ennen kuin se (ylläpidetty fasadi) romahtaa? Eikö me kaikki kuitenkin joskus olla hauraita?

Sen tiedän, että vaatimus vahvuudesta ja itsensä niskasta kiinniottamisesta on tyhjää ja vaarallista puhetta, joka ei voi minua ja muita mielenterveysongelmista kärsiviä koskettaa. Tällaiset asenteet pahimmassa tapauksessa voivat estää avun hakemista ja häiritsevät ja pitkittävät toipumisprosessia. Soisin, että tällaiset asenteet jo häviäisivät ja mielenterveysongelmista kärsiviin suhtauduttaisiin sellaisina, kuin he ovat, he eivät ole ”hulluja”, vaan normaaleja ihmisiä, joilla sattuu olemaan sairaus, joka ei minkäänlaisella toiveajattelulla tai vahvuuspsyykkaamisella häviä mihinkään.

Kertoi: Käpälä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s