Sä et kuulu tänne

The hunt of the unicorn, tapestry #6

Sisältövaroitus: päihteet, päihdehoito

Kuvittelin tulleeni turvalliseen paikkaan, jossa kaikki olisivat vähän kuin minä. Kaipasin ymmärrystä, vertaistukea, puhekumppania, kuulluksi tulemista. Olin aloittanut moniviikkoisen, yhteisöllisen päihdekuntoutuksen. Aluksi kaikki menikin hyvin, mutta sitten se alkoi. Taas.

Tiedättehän huijarisyndrooman? Siis sellaisen fiksun ja filmaattisen naisen luulottelun, miten kaikki muut ovat oikeasti parempia kuin hän ja miten hän on päässyt etenemään elämässään vain ja ainoastaan moukan tuurilla. Eikä tällainen nainen pelkää mitään muuta enempää kuin paljastumista – mitä ei tietenkään koskaan oikeasti tule.

Itse koen jollain tasolla feikanneeni ja huijanneeni läpi elämäni. Aivan yhtä vahvana minussa elää kokemus, etten kuulu mihinkään. Kuvittelin kuntoutukseen tullessani, että täällä ei ainakaan tarvitse kusettaa, kuntoutumisen kannalta olisi parempikin kun olisin rehellinen. Ja ehkä siitä pidettäisiinkin.

Olin ihan helvetin väärässä. Olin muiden silmissä huijari.

Ensin porukka luuli minua ikäni ja ulkonäköni vuoksi narkkariksi. Se ei haitannut, huvitti lähinnä. Mutta sitten kun paljastuinkin ihan perusjuopoksi, en enää täyttänytkään statuksen vaatimuksia. Olin liian nuori, liian koulutettu, liian elitistinen (tämä oli duunaritaustaiselle kiroilevalle räkänokalle erityisen hämmentävää) ja ennen kaikkea liian vähän juoppo. En ollut ryypännyt duuneja, taloja, perheitä – miten olisin voinut, kun ei minulla sellaisia ollut koskaan ollutkaan? Yhtä kaikki: muiden kuntoutujien mielestä en kuulunut yhteisöön. En ansainnut sitä. Minulla ei ollut oikeutta.

En muista kuntoutuksen parista viimeisestä viikosta mitään. Kotiin palatessani dissosioin enemmän kuin koskaan ennen sitä ja ikinä sen jälkeen.

Ei nyt tehrä musta mitää numeroo

Stereotypiat voivat olla vaarallisia, ja erityisen vaarallisiksi ne tulevat, jos niiden annetaan ohjata tapaa, jolla ihmisiä kohtelemme. Ja vielä vaarallisemmiksi, jos stereotypioiden kohde sisäistää ne itse.

Kuinkahan monta tarpeellista lääkereseptiä jää hakematta, aiheellista terapiakäyntiä tekemättä ja hyödyllistä kuntoutusjaksoa käymättä, koska ei minulla ole mitään hätää, minua sairaammat tarvitsevat niitä enemmän? Ja kuinka moni kriisi kärjistyy, koska kyllä minä jaksan, mene sinä ensin?

Se, että joku on sairaampi kuin toinen, ei mitätöi sen toisen sairautta eikä tee siitä yhtään helpompaa sietää. Eikä se, että sairaat arvottavat toisiaan hierarkioihin, tue yhtään kenenkään toipumista.

Vuosia tapahtuneen jälkeen olen yrittänyt ymmärtää tuota episodia. Jo noihin aikoihin puhuttiin laajasti sosiaaliturvaetuuksien väärinkäytöstä, yhteiskunnan ilmapiiri oli pikku hiljaa oikeistolaistumassa ja nousukausi oli vaihtumassa lamaan. Myös päihdekuntoutuksista leikattiin, joten osittain huoli ”väärien ihmisten” pääsystä hoitojaksoille oli aivan relevantti.

Toisaalta toimintaperiaate tukee myös loistavasti vallanpitäjien agendaa. Kun huono-osaiset oppivat syyllistämään toisiaan vääristä valinnoista ja vaikkapa sitä liian vähän juoppoa jollekulle toiselle tarpeellisemman kuntoutuspaikan viemisestä, kääntyy nätisti keskustelu pois siitä, että oikeasti ongelma on se, että paikkoja on liian vähän, niitä on liian vaikea saada ja alueelliset erot ovat valtavat. Ja kun näin ne liian vähän juopot oppivat olemaan hakeutumatta hoitoon, ta daa! Ongelma ratkaistu, ainakin vähäksi aikaa.

Olen miettinyt myös sitä, miksi reagoin tuohon mitätöintiin ja vähättelyyn niin vahvasti. Kyse on oikeudesta itsemäärittelyyn, jonka pitäisi olla jokaisen yksilön luovuttamaton oikeus. Olin jo tuossa vaiheessa tehnyt valtavan määrän identiteettityötä kyetäkseni hyväksymään sen, että tämä osa minua ei ole hyvä ja että sille on pakko tehdä jotain. Luultavasti jokainen päihdehoitoon hakeutuva käy läpi jollain tasolla tämän pohdinnan. Ja kun sitten olin vihdoin uskaltanut itseni määritellä (sille on ihan oikeasti järkevä syynsä, miksi puheenvuorot niissä yksissä kerhoissa aloitetaan kuten aloitetaan) tullaan kertomaan, että väärin määritelty, se sattuu aivan helvetisti.

Tästä on nyt melkein vuosikymmen. Jossei muuta, niin tämä kokemus on  herkistänyt minut sille, miten väärin ulkoapäin määritteleminen ja sen kautta arvottaminen on, oli sitten kyse sairaudesta, vammaisuudesta, sukupuolesta, etnisyydestä, luokka-asemasta, seksuaalisuudesta, ylipäätään yhtään mistään. Ja tämä on henkilökohtaisen poliittista ja poliittisen henkilökohtaisuutta.

 Kirjoitti: Napakettu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s